”Metsään on tullut jo syys, lohduton yön hämäryys… ”. Nämä laulun sanat alkavat soimaan mielessäni tuijottaessani takametsän pihlajan oksia, jotka pullistelevat tänä vuonna täpötäysistä marjatertuistaan. Syksy tekee lempeästi tuloaan.

Minä, kesänpalvoja, en kuitenkaan ajattele vuodenaikojen vaihtumista lohduttomuutena, sillä jostakin luopuminen merkitsee aina jonkin uuden alkua. Kaikella on aikansa. Olen hiljaa onnellinen Suomen vaihtuvista vuodenajoista, vaikka lämpöä rakastankin. Olen myös valmis irtaantumaan kesämuistoista kohti viilenevää syksyä.

Luopumiseen liitetään usein ajatus jostakin lopullisesta ja se tekee siitä pelottavaa. Luin aikanaan Tommy Hellstenin kirjan ”Saat sen mistä luovut”. Teoksen nimi kuulostaa vieläkin ristiriitaiselta, vaikka tiedän, mitä kirja pitää sisällään. Luopuessasi jostakin sinulle tärkeästä, joudut kohtaamaan ja voittamaan omat pelkosi. Näin tehdessäsi saatat voittaa muutakin: saat ehkä sisäistä voimaa ja ymmärrystä sekä uudistunutta energiaa. Et ole enää menneisyytesi vanki?

Koemme elämämme varrella mitä erilaisempia irtaantumisia, joihin liittyy vahvoja tunteita. Haikeus, ikävä, erilaiset pelot, epävarmuus, suru sekä rakkaus ovat usein läsnä näissä luopumisen hetkissä. Itselläni on vahvat muistijäljet niistä henkilökohtaisista, kipeistä luopumisen hetkistä, jotka olen onnistunut vähitellen kääntämään voimavarakseni. Aika on parantanut haavat ja uskallan vilpittömästi luottaa tulevaan.

Yksi teinivuosiini ajoittuva tapahtuma ei poistu koskaan sydämestäni. Meillä oli aina koiria, sillä sekä isäni että veljeni metsästivät ahkerasti. Vili-niminen ajokoira varasti väkisin sydämeni: se otti minut emännäkseen, nukkui vieressäni ja odotti minua koulusta koiran vaistolla aina oikeaan aikaan tassut ikkunaa vasten… Vili oli minulle tosi ystävä, jolle kerroin kaikki iloni ja suruni, sillä veljien muutettua opiskelemaan, Korhoskylään ei jäänyt ketään nuorta, jonka kanssa olisin voinut jakaa asioitani.

Hoidin Vilin tassuja erityisellä rakkaudella, kun se palasi pitkiltä metsästysreissuilta ja syötin sille salaa herkkuja, kun samoilimme metsässä höpöttäessäni elämääni kuumottavista salaisuuksista. Kauhuksemme Vili löysi kasan jäniksen luita ja ehti syödä ne, ennen kuin kukaan ehti hätiin. Terävät luut rikkoivat koiran suoliston, eikä eläinlääkäri pystynyt antamaan toivoa tälle ruskeasilmäiselle hurmurille. Ymmärsin, että luopumisen aika oli tullut. Pieni maailmani romahti, kun Vili jouduttiin lopettamaan.

Tätä kirjoittaessani, on vain kolme päivää siihen, kun osa minusta kuolee saattaessani rakkaan isäni hänen viimeiselle matkalleen. Luopumisen lopullisuus on taas edessäni. En pelkää, rakkaus ja muistot minua suojelevat.