Minulta kysytään edelleenkin, mistä sain rohkeutta ja sisua taistella itseni takaisin yhteiskuntaan ja jopa yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi halvaannuttuani ja menetettyäni puhekykyni vuonna 2004 hoitovirheen seurauksena. Kysymys on vaikea ja vastaus vieläkin monimutkaisempi.

Palaan kultaiseen lapsuuteeni, jolloin perheissä oli yleisesti vallalla arvoja, joita nyky-yhteiskunnassa haikailen ja rakkaudella muistelen. Yhteen hiileen puhaltaminen näkyi ja tuntui niin perheen, kylän kuin kansallisellakin tasolla itsestäänselvyytenä. Olen maalaistalon kasvatti ja perheen leipä ei ollut lavea, mutta työtä riitti jo lapsesta lähtien yhteisen hyvän eteen. Äitini parina rehun teossa päätin olla valittamatta kuumassa hapolta haisevassa AIV-pöntössä, sillä äidin työtaakka oli moninkertainen. Vaikka hiki valui, janotti ja väsytti, en vahingossakaan lähtenyt tauolle, ennen kuin etukäteen asetettu tavoite oli tehty. Kasvatin sisua, vaikka en silloin edes tiennyt mitä varten.

Lapsuudessa talouden tiukkuus ja äärimmäinen säästäväisyys kaikessa oli jokapäiväinen asia ja kaikki kekseliäisyys pistettiin peliin, jotta pienilläkin tuloilla turvattiin elämänlaatu. Kun tipahdin 42-vuotiaana sairaseläkkeelle, enkä saanut hoitovirheestä huolimatta mitään korvausta menetetyistä työvuosista, otin välittömästi vanhat opit käyttöön, enkä jäänyt suremaan sitä, mitä ei enää olisi. Säästökohteita olen pyrkinyt löytämään sisukkaasti ja pitkäjänteisesti, enkä havittele kuuta taivaalta tai kyttää naapurien verotietoja. Minulle riittää normiarki.

Luottamus. Jo nuoresta tytöstä asti minua on kannatellut luottamus johonkin korkeampaan voimaan ja ehdoton usko läheisiin rakkaisiin. Ollessani täysin puolustuskyvyttömässä tilassa viisitoista kuukautta sairaaloissa, yllätyksekseni sain raivon kautta raudankovan uskon itseeni ja tavoitteisiini. Minulla oli päämäärä, josta en ollut valmis antamaan periksi. Voimaannuin tavoitteideni ansiosta. Ymmärsin myös, että kukaan minua ei tule sängyn pohjalta pelastamaan. Siksi en halvauksen ensimetreillä luottanut kehenkään ulkopuoliseen.

Peräänantamattomuus on luonteenpiirre, joka voi näyttäytyä niin hyvässä kuin pahassakin. Minut se pelasti. Hullun kiilto silmissä heräsin joka aamu sairaaloissa pää täynnä sen päivän tavoitteita. Ehkä juuri peräänantamattomuus toimi minulla sisun synonyyminä?

Meillä kaikilla on omat pienet ja suuret haasteemme, eikä minun tarinani ole mikään sankaritarina. Sisukkuus on suhteellinen, perisuomalainen käsite, jonka toivon soihdun tavoin valaisevan suomalaisten yhtenäisyyttä näinä haasteellisina aikoina, kun meihin yritetään vaikuttaa negatiivisesti ulkoapäin. Pidetään yhtä pienten ja suurten uhkien edessä, suomalaisella sisulla!Nimet%C3%B6n.jpg