enkeli.jpg

Minulla on kotonani ehkä sata erinäköista ja -kokoista enkeliä. Osan olen saanut, osan löytänyt tavaroistani ja jokusen (!) olen ostanut. Pyhäinpäivän perinne muistaa poisnukkuneita rakkaita on traditio, jonka toivoisin säilyvän iäti.

Liian monena vuonna olen tyytynyt polttelemaan kynttilöitä kotona - isäni tai veljieni hoidellessa suvun hautakynttilöitä: äidin hauta on niistä omaa sydäntäni lähinnä. Tänä vuonna isäni on ansaitusti etelän lämmössä ja veljeni ovat tällä hetkellä satojen kilometrien päässä äidin haudasta. Päätin jo kuukausi sitten, että nyt on äidille paljon asiaa. Tiedotin muille, että pääsen haudoille. Isältä tiedustelin Pikkuenkelin vointia. Kuultuani sen rapistuneen, päätin korvata sen toisella.

Ai mikä Pikkuenkeli?

Tässä ote kirjastani Sydämeen tatuoitu (Myllylahti, 2017) :

"Vanhempani ostivat minulle legendaarisen ”Pikkuenkelin”, kun olin kuoleman rajoilla. Se seurasi minua kaikkialle, kunnes äidin syöpä uusi. Se oli siitä lähtien äidillä aina syöpähoidoissa mukana. Jos minulle puolestaan tehtiin joku operaatio, se kiikutettiin minun turvakseni. Näin meille molemmille tärkeä turvan symboli reissasi välillämme jokusen vuoden. Ainoa kerta, kun äitini jätti Pikkuenkelin matkastaan oli kohtalokas. Me läheiset aavistimme, että äidin lähtölaskenta oli alkanut. Pikkuenkeli vartioi nyt Virroilla elämäni rakkaimman naisen hautakiveä. Se tuntuu oikealta."

Päätin tänään ennen haudalle lähtöä, että rakas Pikkuenkeli olkoon vaikka pelkkä möykky, sitä ei korvata MILLÄÄN, kunnes se itse haluaa väistyä... Päätös oli huojentava: näyttää kuin enkeli kiittäisi rujosti hymyillen! Yksitoista vuotta se on uskollisesti vartioinut sateessa, pakkasessa ja helteellä äitini kaunista hautaa. Sillä on vielä monta tärkeää työvuotta jäljellä!

Pikkuenkelin näkeminen toi hymyn huulilleni. Se iski mielikuvissani silmää sanoen: "Kaikki hyvin, rakas <3 ".