Entisessä elämässäni opin tekemään nopeita päätöksiä, nopeat muutokset päivän töissä olivat ar kipäivää. Opiskelin vauhdilla, ajoin ylinopeutta, kävelinkin nopeasti. Olin aina mieluummin etuajassa kuin mistään myöhässä.

Entä nyt? Halvaantuneen elämä on kuitenkin muista ihmisistä pitkälti kiinni. Hiihaa! Minkä minä itselleni voin? Luonteeni ei epäonnekseni halvaantunut edes kymmenesosaa, joten aikataulut ovat tärkeitä edelleen.

Vihaan myöhästymistä. Sen tietävät kaikki lähipiirissäni joten kunnon rytmillä täällä pistetään päivät pulkkaan. Olenko tiukka pomo? Jaa-a, on päiviä ja päiviä…

Sen ainakin tiedän, että osaan suunnitella ja organisoida! Vie mennessäs, tuo tullessas on kotoa opittu elämänohje. Maatalossa ei ollut varaa kulkea käsiä heilutellen, vaan aika käytettiin tarkasti mennen tullen hyödyksi. Niinpä hyödynnän tuota ohjetta edelleenkin suunnittelussa.

En kestä viime hetken panikoijia, enkä tunne sääliä, jos joku töpeksii elämässään vain, koska ei välitä suunnitella. Ajattelen silloin mielessäni: ”Turha vinkua, jos paskat on jo housuissa”!
Omat enkelini eli avustajat ja sijaiset tuntevat minut jo kulmakarvojen asennosta niin hyvin, että tajuavat, milloin toivon kaasun pohjaan.

Kauhea yhtälö tämä pyörätuoli ja kärsimätön Korhonen! Kukaan ei voi tietää sitä tuskaa, mitä tunnen, jos joku esim. työntää minua alinopeutta pyörätuolilla tai minulta kysytään: ”Onko sinulla asiaa”? Totta hitossa minulla on asiaa!

Joskus hurjassa nuoruudessa intiaaninimeni lasten kesäsiirtolassa oli Hän-jolla-on-koko-ajan-asiaa. Siitä voitte päätellä, miksi puhekyvyn menetys oli kolmen lapsen äidille ja puhetyöläiselle kova juttu. Siksi kirjoitan sieluani puhtaaksi nyt kirjan muotoon. Samoin olen jo monta vuotta kirjoittanut lapsilleni lähes päivittäin vähintäänkin tekstiviestejä, jos emme näe.
 
Kyllä, edelleenkin kirjoitan kirjani itse, tietokoneeni otsahiirellä. Eräs kultainen nuori neiti tokaisi: ”Onko Marjalla naula päässä”? kun kirjoitin otsahiirellä, eli otsassani oli pieni heijastava hopeatäplä, johon tulee säde koneeni päältä. Tuolla säteellä naputan päätäni hallitusti käännellen tämänkin tekstin kirjain kirjaimelta. Ei se niin kummallista ole: kenenkään en vielä tiedä sormillaankaan sana kerrallaan kirjoittavan. Olkoon tämän nimi vaikka ”kymmenotsajärjestelmä”.

Hidastahan tämä kirjoittaminen on, mutta kyllä minä monelle nakkisormelle pärjään. Tämä pakottaa minut kärsivällisyyteen, jota muuten niin vihaan. Eli kaikesta voi löytää jotain siemeniä positiivisuudelle.

 Vaikka elämäni etenee nykyisin ulkoapäin luullen etanavaihteella, olen silti ikioman elämäni etana. Kelpaa minulle. Halaus ja lämmin ajatus teille!

Kuva: Sirpa Kaski

etana-normal.jpg