Mietin viime yönä, mistä esiintymisviettini oikein kimpoaa? Sitten asia alkoi valottua: jo lapsena totuin laulamaan ja näyttelemään kaikissa koulun juhlissa. Samoin leikin lähes aina jotain esiintymisjuttuja runojen, laulujen, näytelmien, Korhoskylän kesäjuhlien, sketsien tai radiokuunnelmien myötä. Tämä tapahtui tietty, jos olin yksin tai tyttöporukassa..

Myöhemmin urheilu syrjäytti esiintymiset, mutta opettajuus antoi mahdollisuuden oppilaiden esitysten ideointiin ja myötäelämiseen :) Toki jatkuva luokkien luotsaaminen toi myös varmuuden ihmisten edessä esiintymiseen. Varsin selväksi on vuosien varrella käynyt, että vaikka yleisö parhaimmillaan saa minut inspiroimaan täydestä sydämestäni, mihinkään luennolle tai esiintymiseen en halua ilman valmisteltua runkoa mennä.

Yleisöni vaihtelee eskarilaisista eläkeläisiin. Olen puhetyöläinen, jolle sanat ja lauseet ovat niin tärkeitä, että luentotilaisuudessa en anna yhtään sanaa armoa tulkeilleni: en halua sanomani merkityksen muuttuvan himppuakaan!

Kotonani on siis runkojen viidakko! Nyt, kun alan miettiä seuraavaa, ensi viikon Seinäjoen luentoani, tiedän, että ikäryhmä 16-17 vuotta + aikuiset ovat sekaryhmänä taas omalla tavallaan haastava. Heille minulla on taas omanlaisensa viesti elämästä. Jos haluaisin vain päästä helpolla, pölöttäisin saman rungon itsestäni toivoen, että kuulijat poimivat mitä poimivat itselleen.. Toki aina toivon, että kuulijat poimivat itselleen koskettavat asiat - puheestani huolimatta. Yritän aina kuitenkin miettiä kuulijakunnalle täsmäluennon. En voi sietää itseäni, jos en anna parastani. Kuulijoissani on ollut lapsia 6-15 v., nuorisoa, 16- , jotka etsivät elämänsä suuntaa ja omaa alaansa, on ollut paljon eri alojen opiskelijoita kokeista ekonomeihin. Aluksi jännitin Tehyn ja yleensä hoitohenkilökunnan luentoja: arvelin, että vastaanotto voisi olla hyvinkin kirjavaa..Kaikki arveluni ovat yleensä turhia: ihmisillä ympäri Suomea on sydän paikallaan, iästä, sukupuolesta ja ammatista huolimatta!

Pelkkä luennon runko ei takaa vielä mitään. Kun runko on tehty, pitää saada remmiin avustaja ja tulkki, jotka pitää "sisäänajaa" runkoon, kuka tekee mitäkin. Rutinoituneen väen kanssa tämä käy yleensä jo kivuttomasti ja voin luottaa esitykseeni. Enkeleideni kanssa hauskimpia hetkiä ovat yleensä ne, kun kaikki ei menekään putkeen.. Silloin improvisoidaan huumorilla!

Tekniikasta ei tänä päivänä enää pääse eroon missään: niinpä varmistan moneen kertaan ennen luentoja, onko tietty määrä tietynlaisia mikkejä kunnossa, onko videotykki valmiudessa niin, että se on yhteydessä nettiin + tarkistan vielä videotykin äänen kuuluvuuden, joka on muutaman kerran osoittautunut ongelmaksi. Tarkka osoite on mielellään selvitettävä ajoissa, että tiedän mihin olen menossa. Invapaikka ei sekään ole mikään itsestäänselvyys, saatika pyörätuolilla kulku rakennuksessa!

Sitten kun vielä valitsen vaatteet, selvitän meikkaajan + kampaajan aikataulut ja metsästän laskutusosoitteen, voidakseni tehdä koneella laskun -toiminhan toiminimellä, alkaa enää rekvisiitan kasaaminen olla jäljellä.

Jos joku tämän kaiken pystyy ilman palkkaa tekemään, onnittelen! Voidakseni rampata harva se päivä pitkin Suomea, pitäisi minun olla miljonääri! Vielä kun luennoistani viedään 41 % veroa, mitä jää jäljelle jos ei olisi huumoria ?

Tiedän, että saisin luennostani tosi nyyhkytarinan puolessa tunnissa kasaan, mutta se EI OLE MINUA!! Faktat eivät muutu, mutta elämä muuttuu!

Pursuan iloa eilisten Saarijärven Yrittäjien "Yhdessä Enemmän" messujen jälkifiiliksissä! Keskiviikkoyönä suunnittelin "osastoni" sisällön tarkasti.. Voi sitä torstain avustajakaksikkoa: vedin koneelta sitä sun tätä ulos ja juoksutin avustajia laminoimassa, ottamassa isompia tulosteita, koristeostoksilla, valokuva-albumiostoksilla, sermiä rakentamaan, jne... Lopputulos oli kaunis ja mieli hyvä!

Kevättä rinnoissa, Marja

12834635_10207183686008295_1124400933_n.

10299430_10207183692288452_1236175893_n.