Koulujen ja opiskelujen startatessa sympatiani saavat jälleen ne tuhannet koululaiset ja opiskelijat, jotka turhaan kamppailevat itsetunto-ongelmien kanssa. Näin vanhempana näkee omatkin nuoruuden kipuilunsa täysin eri valossa: ihmisen ulkokuori ei kerro mitään sielun kauneudesta. Liian monet - varsinkin tytöt rakentavat ihmiskuvansa netin stereotyyppisten kauneusihanteiden sokaisemana. Siinä samalla romuttuu luonnollinen itsetuntemus. Mieltä koettelevat hyväksytyksi tulemisen paineet: oma persoonallisuus jää löytymättä?

Samat kipuilut olen kokenut itsekin. Ne tuntuvat täysin käsittämättömiltä nyt, kun mietin eheytynyttä itsetuntoani pyörätuolissa istuen! Maailman kauneus, oma persoonallisuus ja paikkani maailmassa on löytynyt. Lohkaisen nyt kirjastani Sydämeen tatuoitu (Myllylahti, 2017) yhden tätä aihetta käsittelevän luvun.

ITSETUNTONI VUORISTORATA

 

Mistä itsetunto rakentuu? Psykologit ovat kautta aikain tehneet tutkimuksia sen kehityksestä. Tulokset ovat aika ennalta arvattavia. Minua harmittaa kun herkät vanhemmat syyllistävät itseään tekemisillään tai tekemättä jättämisillään. Lapselle kun riittäisi se, että aikuinen on oikeasti läsnä eikä henkisesti poissaoleva. Heittäydyn nyt kotipsykologiksi ja analysoin oman itsetuntoni rakentumista ylä- ja alamäkineen.

Lapsuus

Vartuin turvallisessa ja rakastavassa kodissa. Silti olin aina arka ja vetäydyin mielelläni esimerkiksi metsään koirani kanssa kävelemään. Ujouteni oli jo lapsuudessa osa persoonaani, vaikka toisaalta juoksin poikajoukon rajuissakin leikeissä. Alakoulussa minulla oli mukavasti kavereita, mutta silti usein oleilin mieluummin itsekseni päivän jälkeen. Ujouttani lukuun ottamatta taisin olla aika tavallisella itsetunnolla varustettu lapsi. Häpeää koin vain lohjenneesta etuhampaastani.

Yläkoulu ja lukio

Siirryttyäni sivukylältä isolle yläasteelle huonommuuden tunne iski. Vertasin mitätöntä ulkonäköäni keskikylän suosituimpiin tyttölapsiin ja inhosin lähes kaikkea omassa itsessäni. Muistan kuinka ryhtinikin romahti itsetunnon puutteesta. Yritin olla mahdollisimman näkymätön ja hoitaa hommani moitteettomasti – tykkäsin koulusta sinänsä. Kerran perääni huudettiin: ”mettäläinen”, olinhan kyläkoulusta tullut.  Kommentin sivuutin kuin en olisi kuullutkaan ja vanhempieni kanssa keskusteltiin asia pois päiväjärjestyksestä. Siitä huolimatta muistan hyvin kuinka ahdistavaa oli kävellä yksin kotikuntani pääkadulla. Tunsin että kaikki muka tuijottivat minua ja arkuuteni vain kaksinkertaistui. Yksi ainoa ilkeä sana voi syöpyä syvälle alitajuntaan todella pitkäksi aikaa.

Tunneilla inhosin kaikkea yksinesiintymistä vaikka kotona rakastin keikistelemistä peilin edessä. Lauloin ABBA-yhtyeen kappaleita ja matkin tuttuja televisiotähtiä yleisönäni armeliaasti vain minä itse. Murrosiän tuomat fyysiset ja henkiset muutokset toteutuivat siis lähinnä itseeni käpertymisenä. Mielestäni en ollut mitenkään hankala teini, mutta tiettyä kelpaamattomuutta koin pitkälle aikuisikään asti.

Lukioikäisenä aloitin lentopalloharrastukseni. Se antoi minulle joukkueen myötä selkeästi paremmat lähtökohdat tulla toimeen itseni kanssa. Kuitenkin muistan miten epärealistisia ajatuksia sisälläni kannoin. Joka kerta päästessäni kentälle pelaamaan, muistan miettineeni: ”onkohan tämä vain joku armopala minulle?” Kykyni olivat selkeästi paremmat kuin luottamus omaan osaamiseeni. Tästä kaikesta seurasi tietysti uusi sisäinen ristiriita. Alisuoriuduin usein, mutta hieno joukkuehenki vahvisti minua ihmisenä paljon. Selvitin lukion hyvin lentopalloa pelaten, opiskellen ahkerasti ja ehdin olla koulun ohessa myös kukkakaupassa kiireapulaisena. Kaikki sujui hyvin naisasiakkaiden tai vanhusten kanssa, mutta yhdenkin miesasiakkaan avatessa oven olisin mieluiten sukeltanut tiskin alle piiloon. Tunsin itseni epämiellyttäväksi ja kyseenalaistin naisellisuuteni. Kassaneitinä viettämäni välivuosi ei poistanut tätä tunnetta, vaikka rentouduin ihmisten kohtaamisessa paljon.

Opiskeluaika

Muistan järkyttävän alemmuudentunteen seuranneen edelleen mukana, kun pyrin Hämeenlinnan Opettajainkoulutuslaitokseen.  Ilmoittauduin vapaaehtoiseen musiikkitestiin lisäpisteiden toivossa. Hermostuin sisäisesti kun huomasin, että lähes jokaisella pyrkijällä oli jokin instrumentti mukana. Istuin hiirenhiljaa sen viihdeorkesterin seassa ja silloin minuun iski ihan hillitön halu näyttää, että minäkin olen jotain… Huumorinpilke silmäkulmassa soitin pianolla ulkomuistista naurettavan helpon kappaleen. Lauloin tunteella Tapio Rautavaaran ”Sinisen unen” ja rytmitehtävät olivat minulle helppoja. Ällistyksekseni sain täydet pisteet, joiden avulla pääsin opiskelemaan. Sisäinen tiikerini antoi ensimmäiset elonmerkkinsä.

Opiskeluaikana itsetuntoni laahasi taas pohjalukemissa. Ympärilläni kuhisi kauniita ja monilahjakkaita upeita nuoria. Tunsin itseni jälleen ”vain” maalaistytöksi. Huomaamattani aloin miellyttämällä ja myötäilemällä etsiä paikkaani. Sain loistavan ystäväporukan ja kuljin mukana melkein joka riennossa, kuitenkin taka-alalla pysytellen. Ajoittain vetäydyin säälimään itseäni muiden juhliessa ja vaihtaessa seurustelukumppania tiuhaan tahtiin.

Miessuhteet muodostuivat jokapäiväiseksi päänvaivakseni. Ihastuin eräänkin kerran, mutta tallaantunut egoni pisti minut varomaan visusti tunteideni näyttämistä. Olin vain ”hyvä jätkä”, eli kaveri kaikille. Sydämeni huusi ihmissuhteen perään, mutta mieleni esti tekemästä mitään myönnytyksiä ”Minä en kelpaa kenellekään” ajattelutavastani.

Koska olin kaveri helposti kenelle vaan ystävystyin yli vuosikurssien.  Löysin yllättäen itseni kahden hurjapään kuskina kanoottireissulta josta tuli monella tapaa ikimuistoinen. Olin armottoman ihastunut toiseen heistä. Mies oli jo työelämässä ja tunsimme entuudestaan. Viedessään minut kämpille hän kysyi: ”Koska nähdään?”  Heittäydyin tyhmäksi ja vastasin ylimalkaisesti: ”Totta kai nähdään!” Kiitin seurasta ja paiskasin autonoven kiinni.  Meni päivä ja sain pyynnön tulla erääseen ravintolaan tapaamaan ihastukseni kohdetta. Hän ei saapunut sinne koskaan. Ystävämme tuli kertomaan, että nuori mies oli saanut sairaskohtauksen. Tapasimme seuraavana päivänä sairaalassa ja siitä käynnistyi puolitoistavuotinen helvetti. Ystäväni kuoli aivokasvaimeen lokakuisena aamuna vuonna 1986.

Olin rikki ja jotenkin vihainen elämälle. ”En ikinä kelpaa kenellekään”– ajattelu vahvistui nakertaen lisää sisintäni  enkä uskonut koskaan löytäväni elämäni rakkautta. Luoja päätti kuitenkin toisin ja avioiduin vuonna 1988. Sain kolme rakasta lasta, ihanan kodin ja hyvän avioliiton. Itsetuntoni ei ollut kuitenkaan eheytynyt koskaan. Elin elämääni vain työni, lapsieni ja harrastusteni kautta – olematta oma itseni.  Avioero oli minulle ainoa mahdollisuus löytää tie oman minäni luokse.  Päätös oli vaikein koskaan tekemäni ja otin siitä täyden vastuun. Opiskelin raivoisasti työn ohessa minuuteni palapeliä kooten. Siitä neljän ja puolen vuoden päästä sain halvauksen.

Vammautuminen

Saattaa kuulostaa oudolta, mutta vasta vammautumiseni myötä olen löytänyt tasapainon elämääni ja sen kautta tuon kauan kaivatun itsetunnon. Olen henkisesti vakaampi kuin koskaan enkä tarvitse enää muiden ihmisten hyväksyntää tekemisilleni. Tuntuu ehkä kylmän viileältä, mutta sitä minä en todellakaan ole. Olen oppinut antamaan ja vastaanottamaan rakkautta ilman kahleita. Hyvä itsetunto on kasvanut elettyjen päivien myötä ja kaikkein rankimmat kokemukseni ovat kouluttaneet minut arvostamaan omaa erityistä elämääni. En kaipaa kenenkään sääliä enkä voivottelua. Tunnen eläväni täyttä elämää vammoistani huolimatta.

Sankarin viittaa en kuitenkaan suostu kantamaan. Maapallo on täynnä toinen toistaan ihmeellisempiä selviytymistarinoita! Kohtaloni on yksi muiden joukossa. Vastoin kuin valitettavan monille muille, minulle on lopulta käynyt varsin hyvin. Olen siitä äärettömän onnellinen ja kiitollinen.  Huomisestahan ei koskaan tiedä, mutta tällä kokemuksella varustettuna olen valmis ottamaan vastaan sen mitä annetaan.

Ihanaa syksyä ja huomista juuri Sinulle, Marja <3

IMG_4239.jpg