Tämä kirjoitus julkaistiin 25.2.2016 paikallisen Sampo-lehden kolumnina.

Lähtökohtaisesti vihaan häviämistä. Kuitenkin, niin kuin me kaikki tiedämme, elämäämme muovaavat joka iässä parhaiten ehkä koetut voitot ja tappiot. Virheistäni ja tappioistani olen kieltämättä oppinut elämässäni ne tärkeimmät minuuttani muokanneet asiat.

Nuorempana urheilin kilpaa jonkin verran yleisurheilussa, maastojuoksussa ja pelasin lentopalloa sarjassa. Nuorena tappion katkera kalkki otti aikansa möyriessäni koko tunneskaalan läpi. Tietenkin kaikki viat omasta itsestä tuli tikulla kaivettua esiin. Myös häpeän tunne oli läsnä. Minulle eivät selkeästi sopineet yksilökilpailut nuorena, vaikka voittojakin tuli. Minulla ei ollut valmentajaa, eivätkä vanhempani voineet maatilan töidensä takia panostaa lasten harrastuksiin, vaikka tukivatkin urheiluani. En ollut valmis vielä henkisesti käsittelemään tappioideni syitä. Innostukseni yleisurheiluun lopahti.

Joutuessani siirtymään sivuun yleisurheilusta astui lentopallo elämääni. Hyvin pian huomasin joukkueen merkityksen itselleni ja henkiselle kasvulleni. Joukkueena jaoimme voitot ja tappiot, eikä ikinä ahdistanut henkisesti ennen tai jälkeen otteluiden. Siitä lähtien olin sairastumiseeni asti jonkin joukkuelajin edustaja.

Niin, koko elämähän on parhaimmillaan joukkuepeliä! Sairastuessani tajusin heti, että yksin en tule selviytymään elämäni traagisimmasta totaalitappiosta. Onneksi suhteet läheisiini olivat kunnossa. Näin jälkeenpäin tuntuu, että mitä isompi tragedia, sen lujemmin rakkaani ottivat minut syleilyynsä. Kasvoimme perheenä sille henkiselle tasolle, ettei kukaan meistä takuulla kyseenalaista enää koskaan henkistä, rikasta yhteyttämme. Sen tuen voimalla ponnistin itseni tänne ”normielämään”.

Se, että vihaan häviämistä, oli luultavasti ratkaiseva voiman antaja elämäni synkimpinä hetkinä. Viisitoista kuukautta kuuntelin surkeita väliaikatietoja edistymisestäni, milloin minua pidettiin vihanneksena, milloin epärealistisena pöpinä tai ilkeänä potilaana. Noiden tappioiden nieleminen sattui ja lyttäsi, mutta myös kasvatti!

Esikoiskirjani ”Häivähdyksiä - erityinen elämäni” on kuljettanut minua pitkin Suomea kiihtyvällä tahdilla, voitosta voittoon. En häpeä puhua tästä, sillä olen tajunnut, että minulla on vielä paljon annettavaa.

Viime viikon maanantaina ja tiistaina olin Kemissä pitämässä luentoja. Se lämminhenkinen välittäminen, jota sain osakseni molemmilla luennoilla, oli sanoinkuvaamatonta. Tiistain luento oli Lapin Ammattikorkeakoulun täpötäydelle auditoriolle. Luento välitettiin myös suorana videotallenteena ympäri koko Lapin terveysalan opiskelijoille.

Se, että löysin heikkoudesta vahvuuteni – antoi minulle uuden elämäntehtävän, samalla kun minusta tuli ikuinen itseni voittaja.

IMG_1302.jpg

LumiMarja