Tunsin itseni hetkellisesti höppänäksi ilmoittautuessani elokuun lopulla syyskuiseen Hämeenlinnan Opettajainkoulutuslaitoksen 100-vuotispirskeisiin. Höppänä fiilis tuli siitä, että valmistumisestani opettajaksi on jo hulppeat 33 vuotta! Lähdin kohti Hämeenlinnaa sillä oletuksella, että en tunnista ketään.

Jokin helvetillinen karma on estänyt minua järjestelmällisesti osallistumasta esim. kurssitapaamisiin. Milloin olen ollut ulkomailla, milloin sappikivileikkauksessa tai omia luentoja pitämässä...

Ennakkoluuloni karisivat jo Upseerikerhon portailla, missä tuttu Kaitsu oli meitä vastassa ja auttoi neidot sisään. Liikutuin hetkellisesti, kun graduparini syöksyi minua halaamaan. Saapumishetki osui nappiin, sillä en ollut pysyä pöksyissäni saadessani halata rauhassa minulle niin tärkeitä RuRun jäseniä. RuRu on lyhenne Ruunien Ruunista, joka koostuu yli kurssirajojen urheilullisista, pilke silmäkulmassa aikanaan kimppaantuneista miesopettajista. Näiden miesopiskelijoiden kanssa pelasin etenkin salibandya enemmän kuin laki salli, heiltä opin joukkuehenkeä, huumoria ja tunsin olevani aina "hyvä jätkä" heidän seurassaan.

Luulen, että RuRu syntyi kauan sitten jonkun saunaillan jälkeen, mutta porukka on pysynyt ihailtavan yhtenäisenä ja upeat juhlat työllistivät heitä silminnähden :)

Kun salillinen opettajia kajautti Hämeen maakuntalaulun tunsin tulleeni kotiin. Silmänurkka kostui ja tuijottelin seinille. Sinä ohikiitävänä hetkenä tunsin, kuinka juurteni mukaisesti kaipaan Hämeeseen!

Illan edetessä huomasin, että tutut ihmiset tulivat kursailematta juttusille ja KUKAAN ei ujostellut tapaani keskustella. Ennakkoluulot tulivat puhtaasti minun puoleltani. Niinhän se menee --> rajoitteet ovat usein omassa päässä.

Olipa hauskaa! Kiitos Ruunat <3

69768752_424934828373039_214631938115030