Niinpä sitten elokuussa 2013 lähdin kirjamatkalleni, jolla vieläkin olen. Ensimmäiseksi pöyhin esiin joka ikisen hoitoraporttini ja lääkärinmerkinnän, minkä löysin…

 

Itkuksihan se meni. Kaikki karmeat muistot hyökkäsivät paperi toisensa jälkeen kimppuuni kuin tulta syöksevä lohikäärme. Itkin niin, että kyyneleiltäni en nähnyt lukea.. Ei silti, osa oli niin karmealla käsialalla tehtyjä ”raportteja”, että kysyn vaan, kuka niistä sai edes mitään tolkkua?

 

Yllätys ei siis ollut, että parin viikon jälkeen olin valmis perumaan koko kirjan… Silmiini osui Keskisuomalainen - lehden  nettiin päätynyt artikkeli, joka oli otsikoitu: ”Henki voittaa simulaattorinkin”. Tuossa pääkirjoituksessa viitattiin minun blogiini ja tulevaan kirjaani. Auts! Voisinko muka luovuttaa? E-en…

 

Alku oli niin kivinen, että ikinä en uskonut tekstini kirjaksi päätyvän! Itkin ja kirjoitin, deletoin, kirjoitin, itkin ja deletoin…Alkua tein ehkä kuukauden. Sitten päätin kylmän viileästi, että ”Häivähdykset” saavat itkettää, mutta koska rakastan ilotella, päätin, että lisään iloa aina , kun se on mahdollista.

 

Alkumetreillä tarvitsin kipeästi palautetta tekstistäni. Veljeni auttoi minua karsimaan pahimmat, jatkuvasti toistuvat hokemani. Hän ehdotti myös lyhentämään lauseita. Uskoin häntä aukottomasti ja tunsin itseni aika idiootiksi, kun luin tekstiäni uusin silmin. Kävi selväksi, että veljeni ei ehtisi työkiireiltään enää lukea tekstejäni. Olin omillani siis hyvin pian ja päätin antaa kaikkeni!

 

Olin puoli vuotta tosi epäsosiaalinen: elämääni ei mahtunut kuin lapseni, terapiani ja kirjoittaminen. Avustajillani mahtoi olla tympeää! Työhuoneeni oli kuin miinoitettu: myönnän, että ystävällinen kysymys iltapäivällä: ”Tuletko syömään”? ärsytti joka kerran.

 

Painiskelin tekstini kanssa tämän tästä: tiesin tarkasti, mitä halusin kirjallani sanoa. Silti, aamuisin kun palasin edellispäivän tuotokseeni, yleensä korjasin kielen rakennetta ja muokkasin rajusti tekstiäni. Yleensä vasta ruoan jälkeen iltapäivällä tuotin uutta tekstiä. Myöhäisillalla, kun puhelin ei kilkattanut, rauhoituin parhaiten luomaan uutta tekstiä. Sitä mielen ristiriitaa on mahdoton kuvailla, mitä mielessäni kävin.

 

Mitä voin ja mitä pitää uskaltaa sanoa? Kirjoitin kronologisessa järjestyksessä. Loppuvaiheessa tosin jotkut kappaleet vaihtoivat (onneksi) paikkaa. Joskus olin niin pyhää vihaa täynnä, että järjellisiä lauseita oli mahdoton tuottaa. Toisinaan sanat tulivat kuin itsestään ja nyt kun luen kirjaani, muistan sen hämmennyksen tunteen joidenkin lauseiden kohdalla: ”Mistä ihmeestä olen tämänkin lauseen repäissyt ”?

 

Takaraivossa kihisi joka päivä: Mistä ihmeestä onnistun IKINÄ saamaan kustantajan? Ajatus hirvitti..

 

Nyt vietetään itsenäisyysviikonloppu kunnialla finaaliin. Tuskin presidenttimme Sauli Niinistökään 10 vuotta sitten Thaimaan tsunamin pyörteissä uskoi näkevänsä seuraavaa päivää. Elämä päätti meidän molempien kohdalla toisin. Jo kymmenen vuotta sitten.

gamereactortoivottaahyvaa_1008624.jpg

Juhlallisin ajatuksin tänään 7.12.2014, M