Näin viime yönä unta, joka vei minut symbolisesti ja osin konkreettisestikin sen kysymyksen äärelle, jonka kanssa olen taistellut melkein puolet elämästäni. Jo tässä vaiheessa sanon, että minulla ei ole harmainta aavistustakaan, mistä tämä johtuu. Ei ainakaan kotoani, joka on kautta aikojen edustanut minulle turvaa ja hyvää oloa. Eli isä rakas, jos tätä nyt luet - älä ala öitäsi valvomaan tätä pohtien!

Olen lähes puoli elämääni kokenut, että en kelpaa, en ole hyväksytty. En muista, milloin se alkoi.Varhaislapsuudessani ainoana kylän tyttönä tunsin, että piti tehdä vähän töitä, että pääsi poikaporukkaan, mutta tunne oli aina lämmin ja luottavainen. Myös alakoulu hujahti iloisesti. Ainahan joku tytöistä mökötti toiselleen, mutta vain hyviä muistoja liitän sinnekin. Sitten yläkoulussa se kelpaamattomuuden tunne oli jo helvetillistä. Mitä tässä välissä on tapahtunut - en muista, enkä voi käsittää.

Itse asiassa luulen että ei tapahtunut yhtään mitään. Minä vain kasvoin kohti aikuisuutta eikä mieleni pysynyt mukana. En usko että huono itsetuntoni oli mitenkään epätavallista yläkouluikäiselle. Inhosin itseäni aika perusteellisesti: joistakin valokuvista tulvahtaa vieläkin ahdistava itseinho. Koin itseni aina lihavaksi, tukka tuntui rasvaiselta ja iho epämiellyttävältä. Vaikka miten noita valokuvia nykyään katson, järki sanoo muuta, mutta fiilis välittyy epämieluisasti. Murrosiän oireet, voisi äkkiseltään sanoa, mutta minua ne ovat seuranneet pitkälle aikuisikään asti.

Ryhmään kuuluminen, tai naiseuteni ovat olleet arkoja asioita, joista en ole puhunut kuin yhdelle tai kahdelle ihmiselle maailmassa. Tunsin aina, että roikun "armosta" milloin missäkin porukassa (lukuunottamatta urheilua:siinä tunsin aina kuuluvani joukkoon.) Aika usein jättäydyin esimerkiksi opiskeluaikana kämpille, koska ryömin itsesäälissä enkä halunnut apeuttaa muiden illanviettoa. En antautunut henkisesti oikein ikinä mihinkään vakavaan ettei "karmea totuus minusta" olisi paljastunut. Mikä karmeus? En tiedä! Mieleni kehittämä ruma, lihava, epämiellyttävä mitättömyys.

Seurustelusuhteista ei tullut hevon helvettiä: en uskonut että kukaan koskaan voisi minua sietää tai haluta kanssani seurustella! Mukavia yrityksiä kyllä oli, mutta näin jälkeen päin kun mietin, kaikkien parhaaksi oli että niistä ei tullut mitään... Lopulta sitten tunsin hetkeni koittaneen ja loppu onkin yhtä tragediaa: tein treffit, jotka eivät koskaan toteutuneet. Kaveri kuoli tästä puolentoista vuoden päästä sairauteen, joka havaittiin liian myöhään. Meillä oli varsin läheiset välit hänen kuolemaansa saakka. Vähintään tässä vaiheessa sitä ihminen alkaa kyseenalaistamaan koko elämänsä: tunsin, että en kelvannut tähänkään suhteeseen, koska minut näin "jätettiin". Aloin kasata kunnon paineita. Enkö löydä ketään? Jospa en kelpaa kenellekään? Saanko ikinä perhettä tai lapsia?

Nyt kun tiedostan istuvani pyörätuolissa kenties lopun ikääni, sitä toivoo, että omilla lapsilla olisi realistisempi kuva itsestään ja siitä, mihin "kelpaavat". Juha Tapio laulaa koskettavasti "kelpaat kelle vaan..."

Ihan kaikille ei tarvitsekaan kelvata. Tarvitaan vain ripaus uskoa ja toivoa siitä, että elämä johdattaa. Se onnen hetki, kun törmäät onnekkaasti sielunkumppaniisi. Universumi suistuu radaltaan. Ei tarvitse enää ikinä miettiä - kelpaatko ...Marja with memories...

1.jpg