Eilen se sitten iski. Haikeus. Haikeus mistä? En tiedä.

Istuin autossa matkalla Jyväskylään ja kun tajusin hiljalleen kellastuvat koivun lehdet, mieleeni vaan hiipi ensin haikeus, sitten muutama muu ajatus, jotka eivät jättäneet minua rauhaan... Mahtui mukaan yksi kiehtovakin ajatus: minulle "annettiin" tieto siitä, että alan vihdoin työstää toista kirjaani. Tiedän, aikaa ei muka ole, mutta tunnistan tämän taudin!

Aika alkaa olla taas kypsä kirjoittamiselle, kun vien viimeisen, tällä kertaa kuopukseni muuttokuorman huomenna Kuopioon.Lasten lopullinen lähtö Saarijärveltä ei ole se haikeuden aiheuttaja. Päinvastoin. Koen riemua siitä, että vihdoinkin kaikilla on omat asunnot, hyvät opiskelupaikat ja vapaus lentää <3 Ohjeet on annettu ja yhdessä koettu elämä - se kantakoon :)

Viimeisen parin vuoden aikana ei ole ollut aikaa, eikä sijaa haikeudelle. Tunne, josta ei osaa sanoa, mistä se ponnisti, on vähän pelottava.. En pelkää pimeää, en yksin oloa, en kuolemaa. Tunnistamaton haikeus saa minut levottomaksi! Vanhenemisen pelkoa? Pyh.. pidän iästäni, enkä ole niin naiivi, että kuvittelisin poikkeavani ihmisyydestä ja eläväni ikuisesti. Sitä tietysti joskus mietin, mitä tällaiselle yksin elävälle outolinnulle tapahtuu vanhana, mutta se on sen ajan murhe!

Kesän vaihtuminen kohti kylmää talvea? Noup! Niinhän tapahtuu joka vuosi.. sitä paitsi olen varautunut jo sateisen kesän kyllästämänä ja varannut pienen loman syys-lokakuun vaihteeseen :)

Luontoon tunnen kaipaavani! Olin armoton marjastaja. Lähdin lasten vielä nukkuessa ja usein marjat oli jo puhdistettu, kun lapset heräsivät. Kun talous oli todella tiukoilla, myin myös marjoja ansioita hiukan lisätäkseni. Marjareissulla v. 2002 törmäsin karhuun, mutta ilman traumoja säästyttiin molemmat! Mökkimme oli saaressa ja siellä, alkeellisissa olosuhteissa sieluni lepäsi, lasten puuhatessa milloin mitäkin. Veneily oli niin uskomaton sieluni lepuuttaja, että sattuu muistella.. Uiminen missä vaan oli yhtä juhlaa ja matkan saattoi pysäyttää ihanille kallioille milloin vain. Muistoissa aurinko paistoi aina :)  Pyörätuoli ei ole kovin kätevä saaripoluilla eikä veneessä ..

Lapsuudessa pakenin aina metsään koirani kanssa suvun ikivanhan uhrimännyn juurelle ja kotirantaan mietiskelemään..Nimitinkin salaperäistä mäntyä omaksi mietiskelypuuksi.

Riittämättömyys, kelpaamattomuus.. Siinä ne!! Nyt tunnistan haikeuteni aiheuttajat. Minun taakkani päätti ilmiantaa itsensä tänä kauniina elokuun sunnuntaina. Tiedän, että murjottava, sisäänpäin kääntynyt mietintäni kyllästyttää jo parin tunnin kuluttua, mutta nekin mietiskelytunnit kuuluvat elämään.

Aurinko paistaa. Minä en. Mustikka.

IMG_0756.jpg