Kaikilla meillä on pelkomme. Pienenä muistan pelänneeni ajoittain pimeää, romaaneja (silloin heitä kutsuttiin mustalaisiksi ja he kiertelivät maaseudulla kaupittelemassa tavaroita), aseita ja yksinoloa. Muistan erityisesti yhden elokuvan, ”Tapahtui marraskuussa”, jonka katseleminen jätti vuosikausien pelon tunteen syvälle alitajuntaani.

Elokuvassa arkkupakastimesta löytyi ruumis. Koin sen niin karmeana näkynä, että vuosia pelkäsin mennä kotini alakerrokseen yksin – siellä näet oli yksi äidin arkkupakastin.
Sitä elokuvaa ennen en pelännyt pimeää, mutta sen katsomisen jälkeen suljin pimeällä kaikki verhot yksin ollessani, telkesin kaikki ovet ja alakerrokseen minua ei saanut millään.
Nytkin, tätä kirjoittaessa pomppasin säikähdyksestä kattoon, kun keskittymiseni katkaisi tekstiviesti! Eli voimakas muistijälki on jäänyt mokomasta filmistä.

Olisi jännä tietää, mistä pelot syntyvät. Aina haetaan selitystä lapsuudesta, mutta meillä ei luurankoja piiloteltu kaapeissa! Tuo pelkotila liittyi murrosikääni, joten kyllä se tuntuu ihan sisäsyntyiseltä.

Muistan oman lapseni pelänneen Muumien Mörköä ja jotain lastenohjelman pölynimuria! Jotenkin vaikea on mieltää siitäkään mitään lapsuuden traumaa…

Muistan, että maailmanlopun ennustukset saivat minut pohtimaan ja pelkäämäänkin kuolemaa. En osannut nuorena mitenkään tajuta, miten kuolema muka mielletään luonnollisena elämään kuuluvana asiana. Nuorena koitin vain olla ajattelematta koko asiaa.

Kun rakas koirani, ystäväni kuoli, oli se käännekohta. Pelko kuolemasta väistyi. Suru tietysti oli valtava, mutta kuolema ja luopuminen synnyttivät ihan uudenlaisen olotilan, jossa on paljon tuskaa, kaipausta ja rakkautta. En osaa edes sanoa… saatika selittää.

Joka tapauksessa varsinainen kuoleman pelkääminen loppui. Käytyäni itse lokakuussa 2004 kurkistamassa kuoleman portteja, tajusin viimeistään, että kuolema ei tunnu kuolevasta kuin olotilasta toiseen siirtymiseltä. Tämä on siis vain henkilökohtainen aistimus. Lähimmäisten tuska on täynnä erilaisia pelkotiloja. Enkä voi mitään sille, että Michael Schumacherin läheisten tuska ja kuoleman pelko ovat näinä päivinä voimakkaasti takaraivossani.

Sanoin ennen ”Pelkään että …”. Tajusin kuitenkin, että se on pikemminkin sanonta kuin todellista pelkoa. Jostain syystä en mielelläni avaudu omista peloistani. Tuntuu, että haluan pitää ne vain sisälläni .Harva meistä täällä elää ilman omia, sisäisiä pelkotiloja. Jos pelko ottaa vallan, on syytä hakea apua asian käsittelyyn. Usein kuitenkin jutteleminen läheisen kanssa auttaa. Puhukaa ihmiset, puhukaa!

Jäinen Marja talventörröttäjän kyljessä. Kuva: Iida Minkkinen

talven%20t%C3%B6rr%C3%B6tt%C3%A4j%C3%A4-