Olen blondi ja blondina kuolen. Tunnen itseni vaaleaveriköksi – olenhan valkokutrisena itseni aina tuntenut. Blondien blondi on minulle ikuisesti kuitenkin Marilyn, oman aikansa tyyli-ikoni. Okei, Marilynin tasolle en ehkä koskaan halunnutkaan, mutta blondin tunneäly minulla valitettavasti on – yhä.
Toiset varjelevat näyttämästä tunteitaan kuin kruununjalokiviä konsanaan. Moni, vallankin mies,  kokee tunteiden julkisen näyttämisen heikkoudeksi. Sääli – kyyneleet silmissä mies on minusta  veret seisauttava näky. Asia on tietysti äärimmäisen henkilökohtainen, joskin myös kasvatuksen tulos. Kiitän vanhempiani siitä, että meille opetettiin jo pienestä pitäen paljon tunteista ja että kotona oli sallittua näyttää ihan kaikki tunteet. Siitä on ollut paljon apua elämässä – vieläkin.
Huumorin lahja ja itselle nauramisen taito tässä kivikasvojen maassa on osoittautunut nykyisessä tilassani aivan aarteeksi! Kun en pysty puhumaan kuin te ”normaalit” ihmiset, pidän omia bileitä mielikuvituksessani – nauraen tilannekomiikalle, jota olen aina rakastanut ja yleensä se liittyy blondi-minän toilailuihin …
Huumoria on elämä pullollaan. Kuitenkin toisten kustannuksella harvoin nauran – tosin tilannekomiikka ihmisen kanssa, johon luotan , on helmi!
Itkeminen ja raivosta täriseminen onnistuvat nekin leikiten. Kun heräsin aivorunkotukoksen jälkeisestä tajuttomuudesta – tajusin heti, että olin puhe- ja liikuntakyvytön. Aika kornilta kuulosti , kun vanhempiani infottiin : ”Tähän syndroomaan kuuluu muun muassa itkunpuuskat”. Ihanko totta? Haistakaa paska! Olkaapa tunti minun sijassani ja kuunnelkaa omia sanojanne! muistan raivostuneeni . Yhtä nopeasti ovat tunteeni aina sinkoilleet ja silloin ketutti niin lujaa, että päätin että piruuttanikaan en henkilökunnan nähden itke!
Itkeminen sinänsä on vapauttavaa – se puhdistaa sielua. Kuitenkin  jo minuutin päästä saatan nauraa sydämeni pohjasta, eli itken myös liikutuksen hetkestä, onnesta, ilosta, muistoista…
Rakastan täydestä sydämestäni volyymit kaakossa ja olen mustasukkainen! Myönnän, että rakkauteni kohde sai muinoin koristelautasen kierteellä syliinsä kun tulistuin, mutta mikä onkaan kutkuttavampaa kuin anteeksi pyytäminen ja –saaminen! En silti ole ylpeä reaktiostani!
Masentuminen tai mököttäminen ei ole minun juttuni – olen liian kärsimätön! Ahdistus käväisee joskus yön hetkinä, mutta häädän sen päättäväisesti pois. Katkeruudelle en antaudu kyllä leikillänikään !
Näiden rikkaiden tunteiden ristitulessa joskus mietin, oliko ihan paras valinta napata juuri minut pyörätuolin vangiksi? Ystävät rakkaat, antakaa tunteittenne näkyä – ja tuntua. Itsekontrollia unohtamatta!
Nimimerkki : ”Ennemmin otan turpiini, kun en tunne mitään”. KesäMarja.