¨

Äitini  1.3.1935 –9.5.2008


Äidin syntymäpäivä on aina merkityksellinen päivä: hyvien muistojen päivä. Minulle tämä päivä on aina aurinkoinen, kevääseen siirtymisen päivä ! Mitä enemmän itselle tulee ikää, sen paremmin ymmärrän äitini elämänfilosofiasta ammentaa ohjeita omaan elämääni.

Aikanaan äidin kuolema tuntui maailmanlopulta: yhtään hautajaiskuvaa en ole halunnut tähän päivään mennessä katsoa. Kuitenkin tiedän, että äitini toive oli se, mitä nyt toteutan tukka putkella hymyillen: elän elämääni, joka päivästä iloiten!

Pohjaton suru on vaihtunut hyviksi ja vieläkin tärkeämmiksi muistoiksi. Kaipaus on ja pysyy. Tuona toukokuisena  äitini poismenon päivänä viimeistään elämän kiertokulku ja tarkoitus valkenivat: ei meitä tänne ole ikuisiksi ajoiksi luotu vaeltamaan. Siksi rakastamisen tärkeys ja tarpeellisuus vielä tuplaantuivat sisälläni!

Lapsuudestani muistan todella paljon kaikenlaisia muistoja äidistäni, joka tuntui ihan yli-ihmiseltä energisyydessään: äidin aamut alkoivat yleensä kello puoli kuusi aamulypsyllä, mutta oli mikä aamu tahansa, aina oli aamupala meille lapsille valmiina. Se ei ollut mikään joutava aamurituaali, vaan järjellä ja sydämellä mietitty terveellinen aamunaloitus meille lapsille.

Varhaislapsuudessani äiti hoiti meidän kolmen lapsen lisäksi Lyyti - mummua, jonka luottamus äitiini säilyi isomummun kuolemaan saakka. Mitään kestovaippoja ei meidän lapsuudessamme  todellakaan tunnettu, talossamme ei ollut sisävessaa, eikä lämmintä vettä tullut sisälle. Pyykkikonetta ei ollut, vaan pyykkipäivinä pyykit keitettiin.

Meillä oli aina siisti koti, vaikka me lapset emme vielä hirveästi osanneet auttaa – ehkä päinvastoin.  Mutta heti kun oli järkeä sen verran päässä, että meihin saattoi (töissä) luottaa, saimme opetella maatalon töitä. Navetan lisäksi oli tietysti kaikki kotityöt ja heinäpeltohommat, rehunteot, talvella metsäsavotat. Kun pakastintakaan ei ollut, ruoanlaitto ja leipominen olivat ihan arkirutiineja.

Äitini teki ihan kaiken itse: ruisleivät ilman hiivaa ikivanhasta leivänjuuresta, mämmit, simat ja kaikki jouluruoat. Muistan ikuisesti äidin tekemät lihapiirakat ja ”pytynkansijuuston”, jota hän paistoi kannen päällä takan edessä. Miksi ihmeessä en näitä perinteitä opetellut?

Kaikkia mahdollisia marjoja ja sieniä kerättiin porukalla, pappani kantoi kalaa ja isä metsästi etenkin hirviä. Luomua, nykyään sanotaan.

Ehkä karmein lapsuuden muisto liittyy yöhön, kun äiti herätti meidät lapset keskellä yötä: viikon päästä oli tarkoitus muuttaa uuteen, hartaasti odottamaamme uuteen koti taloon, jonka sisävessassa jo saimme käydä. Salama oli iskenyt pistorasiaan ja uusi talomme oli ilmiliekeissä! Äiti juoksutti meidät yövaatteissa polkua pitkin naapuriin. Kun palokunta saapui paikalle, mustat rauniot vaan savusivat. Mieleeni on jäänyt äidin ahdistunut katse. Elämä kuitenkin jatkui, eikä jääkylmässä talossa asuminen enää ollut vaihtoehto: syksyllä alkoi uuden kodin rakentaminen.


Äitini oli aito punapää, uhrautuva, rakastava, sisukas, itsepäinen ja kekseliäs, oma suojelusenkelini…


Joskus yöllä, kun valvon ja mietin – käyn ”keskusteluja” äitini kanssa. Kuulostanee hassulta, kun toinen ei puhu ja toinen ei todistettavasti vastaa! Se ei olekaan muiden korville tarkoitettua… Haluan suojella erityistä suhdettani omaan, kultaiseen äiti-enkeliini näillä sanoilla:


                                                                  Äidille


                                            Sinun rakkautesi ja huolenpitosi

                                            ovat tehneet minusta sen,

                                            mitä olen henkisesti tänään.

                                            Sinä olet ollut luonani

                                            kun olen Sinua tarvinnut.

                                            Hoivasi on aina

                                            pyyhkinyt murheeni pois.

                                            Olet Ainutlaatuinen.

                                            Oma äitini.


Äitini hautaa vartioi Pikkuenkeli, joka reissasi äidillä ja minulla vuorotellen, kun syöpä ja tämä halvaus meitä koetteli fyysisesti ja henkisesti.

Itsessäni näen yhä enemmän äitini kasvonpiirteitä ja omat lapseni muistuttavat joskus minulle tietyistä luonteenpiirteistä, jotka viittaavat äitini suuntaan… Hymyilyttää. Rakkaudella, MarjaScan0016%20%282%29.jpg