"Ei ole muureja, on vain siltoja ja raollaan olevia ovia... ".

Olen aina rakastanut siltoja. Viehtymykseni siltoihin alkoi jo pikkutyttönä. Asuin pienen kyläkunnan pienen pienellä sivukylällä. Minulle se oli tietty koko maailma monta vuotta :)

Tapanani oli vierailla kylän perimmäisessä mökissä jo eläkkeellä olevien ystävällisten Fannyn ja Taunon luona. Mökille mennessäni ohitin aina pienen lankkusillan. Se taas ylitti  pienen ojan tai virtauksen ja minä hypin aina vikkelästi lankulla. Mielikuvituksessani kuvittelin aina sammakkoprinssin näyttäytyvän <3 Sitä taidan odottaa yhä: pihakivetykselläni istuu tänäkin päivänä keraaminen sammakko kruunu päässä! Myönnän, että vierailulle lähdin lähes aina herkkupeppumielellä: Fannylla oli yleensä jotain hyvää välikön korkeassa kaapissa. Rusinat maistuivat alvariinsa, mutta kaurahiutale-sokeri-maitosekoitus oli sairaan hyvää!

Toinen mummulani sijaitsi noin 5-6 kilometriä kotoani. Siispä kouluun kun kävelin aamulla 3 km, hyödynsin käveltyä koulumatkaani ja silloin tällöin hilpaisin Vuorelan mummua ja pappaa ilahduttamaan! Matkan varrella ylitin Kituskosken, joka kuohuineen sekä pelotti että kiehtoi.. Sen kuljin aina useampaan kertaan ja toivoin näkeväni lohen hyppäävän. Toive oli ihan realistinen, sillä uljas koski on tänäkin päivänä lohenpyytäjien suosikki.

Ehkä pelottavin silta ikinä oli korkea rautatiesilta, jonka lankut olivat sangen hatarat ja perstuneet. Alhaalla siinti vesi ja pudotus oli korkea. Aloitin yläasteella vapaaehtoisen saksan, tunnit olivat kaksi kertaa viikossa klo 8-8.45, eikä linja-autoja kulkenut. Siispä kävelin taskulamppu turvanani 2,5 kilometrin päähän Kotalan junapysäkille, jota asemaksi kutsuttiin - ylitin sydän väpättäen tuon synkän ja usein jäisen sillan - pysäytin junan taskulampulla ja olin lähes aina ainoa matkustaja. Vilkas mielikuvitukseni sai JOKA kerta sillalle päästyäni minut kuulemaan lähestyvän junan äänen tai ratakiskojen tärinän! Pelko persuksissa yritin olla katsomatta lankkujen välistä hyistä vettä..

Silta romantisoitui nuoruudessani "Sumujen silta"-elokuvan myötä. Aloin haaveilla silloilla pieni melankolia silmissäni. Niin vaikuttava loppukohtaus mielestäni oli...

Sitten Rosmaryn silta mullisti aikuisena elämäni. Jokainen joka on lukenut "Hiljaiset sillat", tietää mistä puhun. Kirja oli järisyttävä kokemus karuttomuudessaan. Koko silta rakennelmana on merkinnyt minulle sen jälkeen paljon. Liitän siltoihin nykyään hyvin paljon symboliikkaa. Yksi silta Suomessa tulee olemaan elämässäni merkityksellinen aina.

Rakastuin siltaan. Yhdistän sillan mielessäni aina toivoon tulevasta. Silta yhdistää paikkoja, ihmisiä  ja vie elämässä eteenpäin. Sillan päässä on aina jatkumo: silta ei vie koskaan "loppuun". Itsestäni olen sanonut, että en ole siltojen polttaja: jokainen menetetty ihmissuhde on minulle suuri tappio, vaikka ymmärrän toki, että en pysty olemaan ystävä koko maailmalle!

Kun sain tämän häikäisevän kauniin sillan ystävältäni Sannalta Keuruun kirkossa, tiesin heti, että sielunkumppanuus ei ollut vain minun mielikuvitustani! Kiitos Sanna <3

Kyllä, sillassa palaa lampuissa led-valot yötä päivää. Tämä on minun Rosmaryn siltani: hiljainen, kaunis, uskon, toivon ja rakkauden silta.

Rakentakaa ihmiset siltoja jouluna välillenne - silta vie aina eteenpäin.. Hyvää joulua ja purjehditaan siltaa pitkin kohti uutta, uskomatonta vuotta 2016!

Rakkain ajatuksin Marja <3

12312108_10205348138368380_1496865044_n.