Tänään, talviolympialaisten päätöspäivänä olen miettinyt sitä järkyttävää itsekurin määrää jonka vankeja urheilijoista tulee, kun he suuntaavat tavoitteensa esim. seuraaviin - vuoden 2022 Pekingin olympialaisiin.

En edelleenkään suostu arvostelemaan ketään Suomen joukkueen urheilijaa, sillä sohvalta on helppo huudella! Minua pistää vihaksi, miten kaikkensa antaneita urheilijoita kohdellaan kuin maanpettureita kun se paras päivä ei sattunutkaan olemaan oma suorituspäivä. Voittajat ansaitsevat ihailunsa, mutta meistä kukin voi miettiä omaa itsekurinsa määrää.. Mihin se kantaisi?

Tein kirjaani Sydämeen tatuoitu pienen pohdinnan omasta itsekuristani, jonka avulla itse sinnittelen tätä elämää eteenpäin.

" Itsekuri on jokaisella ihmisellä omanlainen. Kukaan muu ei määritä sen rajoja. Onnistuminen tai epäonnistuminen kulloisessakin tavoitteessa on vain omissa käsissä. Sanana ”itsekuri” kuulostaa rankalta ja ankealta ja siksi se on joillekin liian haastava laji mutta kun se on yhteydessä selkeisiin päämääriin, siitä tulee mielekästä. Minulla on pelkkiä hyviä ajatuksia itseni ruoskimisesta. En aavistanutkaan, kuinka ratkaisevaa se tuli tulevaisuudestani selviämisen kannalta olemaan.

Muistan jo lapsuudestani, että otin itselleni tavoitteita joista en tinkinyt. Käydessäni lenkillä päätin juosta joka kerralla viimeisen ylämäen lopussa täydellä vauhdilla. En luovuttanut koskaan kesken. Palkaksi sain todella hyvät loppukirivoimat. Muistan ikuisesti, kun voitin Kurussa aluemestaruuden maastojuoksussa. Noin sata metriä ennen maalia pokaalia tavoitteli neljän tytön rykelmä. Pistin kaikki voimani peliin ja tuntui että lensin maaliin. Kurinalaisuuteni palkittiin kultamitalilla kuin vahingossa. Äitini parina tuorerehun teossa päätin olla valittamatta kuumassa hapolta haisevassa AIV-pöntössä, sillä äidin työtaakka oli moninkertainen. Vaikka hiki valui, janotti ja väsytti, en vahingossakaan lähtenyt tauolle, ennen kuin etukäteen asetettu tavoite oli tehty. Kasvatin sisua, vaikka en silloin edes tiennyt mitä varten.

Koulumatkani kuljin kansakoulun ensimmäisestä luokasta lähtien joko kävellen, hiihtäen, polkupyörällä tai kelkalla. Ensimmäinen kilometri oli sysimustaa metsää. Pakotin itseni vaeltamaan tuon kuusi kilometriä päivittäin, sillä en halunnut mistään hinnasta keskeyttää vanhempieni navettahommia. Muistan vilkuttaneeni aina sähkölampulla navetan suuntaan sontaluukusta kajastanutta pientä valoa kohti. Päätin, että en anna pelolle valtaa pimeällä metsätaipaleella ja olin ylpeä rohkeudestani. Opin voittamaan pelkoni pimeästä ja yksin kävelemisestä. Tänä päivänä en ehkä olisi yhtä urhea: silloisen koulutieni varrella asustaa nykyisin karhuja – riittävästi!

Valintoja

Jossain vaiheessa lukioaikana otteeni repsahti ja antauduin mielihalujen vietäväksi. Syksyllä 1987 tein päätöksen ruoan suhteen: otan sen minkä syön ja lisää en hae. Samalla päätin laihduttaa kymmenen kiloa urheilemalla. Ruoan säännöstely ja liikunta jäivät pysyvästi elämääni ja näistä sinänsä pienistä päätöksistä seurasivat kauaskantoiset positiiviset seuraukset elämälleni. Olin siis tehnyt oikeita valintoja.

Missä olisin nyt, jos en olisi systemaattisesti pienin askelin kehittänyt omannäköistäni sisäistä kuria itsessäni? En halua palata enää tässä kirjassa sairaalajaksooni, mutta sen verran totean, että kaikesta opitusta olen ollut enemmän kuin kiitollinen selviytymistaisteluni kuluessa. Kaikkea opittua ja harjoiteltua sisukkuutta tarvitsen vielä tänäkin päivänä.

Esimerkiksi hyvä terveyteni ei ole sattumaa. Päättäväinen pidättäytyminen sokerista, kotimaisesta viljasta sekä monista muista ruoka-aineista pitää vatsani kunnossa. En tunne luopuvani mistään, vaikka laitoin ”ravintoraamit” kaulaani. Monta kertaa olen miettinyt, jaksanko lähteä jumppaan. Hetken kuluttua sysään ajatuksen taka-alalle. Jos nyt viisikymmentäneljävuotiaana lintsaan fyysisestä harjoittelustani, pidän itseäni oman kehonkuntoni laiminlyöjänä. En aio yhdentoista vuoden päästä itkeä, miksi kuntoutus lopetetaan. Aion siihen mennessä hankkia sisulla mahdollisimman hyvän lihaskunnon ja jatkan sitten treenaamista omalla kustannuksellani niin hyvin kuin pystyn.

Kirjan kirjoittaminen on intohimoni. Se ei poista sitä tosiasiaa, että tämä on äärimmäisen kurinalaista työtä. Saatan naputtaa otsahiirelläni kymmenen, jopa yksitoista tuntia päivässä. Luonteeni tulee tässä prosessissa hyvin esiin. Vaikka niska on kirjoittamisesta jäykkänä kuin kivipelto, istumalihakset kramppaavat ja silmiä väsyttää, en lopeta ennen kuin sen päivän tavoite on täyttynyt. Avustajani toteavat joskus kirjoitusmaniani aikaan: ”Anteeksi kun olen olemassa, mutta ajattelitko syödä tänään, vai viedäänkö ruoka naapurin koiralle?”

Itsekuri merkitsee asioiden arvottamista, ja siihen minulla on korkea motivaatio, koska se järjellä ajateltuna parantaa omaa hyvinvointiani. Vammautuneena näen hyvinkin selvästi ne uhkat, jotka vaanivat myöhemmällä iällä tai jopa jo nurkan takana. En päästä itseäni helpolla, mutta se on tapani varustautua huomiseen, keino tehdä tulevaisuudestani himpun verran helpompi".

Hyvää talvilomaa <3 PakkasMarja


fecd09f2a8948b71c3597495ec5a4c8e8b912f64