Juuri tällä hetkellä en ole motivoitunut mistään. Se vähän kummastuttaa ja mietityttää minua. Olen tuntenut itseni jo kyllin kauan, että tiedostan jonkin olevan pielessä. Mikään ei tunnu oikein miltään. Haluan vain olla hiljaa omissa oloissani. Hiljaaoleminen minulta sujuu; menetinhän perinteisen puhekykyni yli 14 vuotta sitten. Näin jälkeenpäin olen miettinyt monesti, että mielestäni koin melkoisen oikeusmurhan, kun hain vahingonkorvauksia: sekä henkiset kärsimykset ja ansionmenetykset 0 €.

Näin jälkiviisaana ajatellen, voiko henkisen kärsimyksenkin hinnoitella: koskettaahan se jokaista rakastanikin elämäni loppuun asti... Minä olen ollut onnekas monin tavoin, mutta ei se poista koskaan henkistä taakkaani. En ajattele nyt niinkään itseäni vaan sitä kaikkea, mitä en pysty enää läheisteni hyväksi/kanssa tekemään. Kärsin siitä enemmän kuin myönnän: siksi uuvun välillä liikaan yrittämiseen. Puhukaa, jutelkaa ja keskustelkaa hyvän tähden te, jotka siihen täysipainoisesti pystytte!

Menetin hyvät ansioni, jotka olin opiskeluillani ja täydennyskoulutuksilla lukion jälkeen mielestäni ahkeruudellani ehtinyt hankkia. Minut "tuomittiin" heti työkyvyttömäksi. Olen nyt sekä työnantaja (ilman palkkaa) ja osa-aikainen kirjailija ja luennoitsija. Verottaja vie täydellisesti järjen.. Luulisi, että se on jotenkin kannustettavaa, että paiskin mykkänä ja halvaantuneena töitä kieli vyön alla, mutta en jostain syystä tunne niin..

Vedin itseni liian piippuun ja nyt mietin hiljaa itsekseni, että onko tässä rehkimisessä enää mitään järkeä?

Meillä kaikilla tulee näitä hiljaisia mietinnän paikkoja. Nuolen haavojani ja lähden Lappiin mietiskelemään ja ehkä henkistymään, uudistumaankin?

Monin miettein, M with love _MG_4155a.jpg