Noin kuukauden päästä lähestyy se päivä kun saan virallisesti kutsua itseäni kirjailija Korhoseksi. Titteleillä ei ole mielestäni ihmisyyden kanssa mitään tekemistä, mutta kuulostaahan tuo himpun verran hienommalta kuin neliraajahalvaantunut, puhekyvytön mitättömyys tai entinen sitä sun tätä.

Myönnän, että esikoiskirjani tuoma vuoden Keskisuomalaisen 2014-titteli toi minulle paljon kiinnostavia työtilaisuuksia ja myös mittaamattoman paljon uutta intoa tarttua uuteen kirjoittamisen riemuun. Tittelit sinänsä piilottavat taakseen monenlaista ihmisyyttä: En ole ihan vakuuttunut onko Yhdysvaltain presidentin nimike tällä hetkellä kovinkaan kovaa valuuttaa inhimillisyyden näkökulmasta katsottuna...

Ajattelin jättäväni kirjan kirjoittamisen yhteen kertaan, sillä toisen teoksen kirjoittaminen on aina riski. Ihmiset odottavat tietyn tyyppistä kirjoittamista ja itse ei voi alkaa jäljitellä ensimmäisen tekeleensä tyyliä. Sen verran minussa taitaa olla kirjailijan vikaa, että sisäinen palo kirjoittamiseen imaisi minut salakavalasti syövereihinsä. Jo syksyllä 2015 Rhodoksen lämmössä alkoi alitajuntani työntää tekstiä ajatuksiini ja uniini. Yritin jopa kieltää tämän itseltäni, sillä tunsin että en jaksa heittäytyä taas ihmisten eteen.

Kuinka ollakaan keväällä 2016 jättäydyin ”pakkolomalle” ja antauduin täydellisesti kirjoittamiselle. Kun minä-itte-Korhonen kertoo tekevänsä jotakin täydellisesti antautuen tekemiseensä, on siinä avustajaenkeleillä olemista! Kirjoituskammioni oli kuin miinoitettu: aamulla säntäsin koneelle ja minulle olisi saanut syöttää vaikka koirankakkaa ja tuskin olisin sitä huomannut, niin täysillä olin uppoutunut kirjoittamiseen. Ainoat tauot, joihin minut vauhdilla raahattiin, olivat päivän aurinkohetket terassilla. Silloin mietin auringon porottaessa seuraavaa lukua kirjaani. Kuva: Iida Minkkinen57f18b80e796fafbe18d0f72907b64ecb8af069c

Näin jatkui aamusta iltaan neljä kuukautta. Kirjani oli siinä pisteessä, että lähetin koko roskan kustantajalle. Itse olin lähes puolikuollut. Olin läpikäynyt sellaisen tunteiden vuoristoradan ja tulivuoren purkauksen, että itseäni pelotti. Luulin selvinneeni kunnialla, mutta keho päätti rangaista minua: sain massiiviset vatsakivut ja vain keskussairaalan älykäs kirurgi tajusi auttaa minua ajoissa. Olin taas kerran hengenvaarassa: puhkeamispisteessä olevat sappikivet poistettiin minulta viime tipassa syksyllä 2016.

Tein kirjaani pieniä viilauksia ja peruin koko syksyn luennot. Oli aika antaa mielen levätä. En ole tottunut lepäämään ja tylsyys meinasi iskeä. Tapasin paljon ystäviä ja nuoriso järjesti aikaistetun joulun. Tunsin että heidän seuransa tuli kreivin aikaan.

Toinen Kirjani ”Sydämeen tatuoitu” julkistetaan su 26.3. Jyväskylän Kirjamessuilla isolla lavalla. Toivon näkeväni siellä PALJON tuttuja ja tuntemattomia : se on minun juhlapäiväni <3 Hietasen perhe  osallistuu lavasessiooni jollakin kokoonpanolla (edellisillan iso keikka eri puolella Suomea on se, miksi kokoonpano ei ole vielä täysin varma).

Kotipitäjän kirja- ja hyväntekeväisyystilaisuuden pidän su 2.4. Saarijärvi-salissa, koska todellakin koen, että se on mieluinen velvollisuuteni. Lapset ja nuoret ovat ikuisesti Sydämeeni tatuoituja, siksi he ovat itseoikeutettuja juhlan esiintyjiä + hyväntekijöitä <3  Olkaa kuulolla! Tässä ennakkoilmoitus Saarijärven tapahtumasta: ulkoasu Jannina Lahti. Kevätiloa, Marja <3

sydameentatuoitu_juliste-01.jpg