Olen pelannut jotain joukkuepeliä ikävuosien 15-42 välisen ajan, aina halvaantumiseeni saakka. Mukana on ollut lentopallo, sähly, salibandy, sulkapallo. Muutin jopa kotoani maailmalle 16-vuotiaana, jotta saatoin pelata joukkueessa. Aina kokoonpanon vaihtuessa olo on hetken sopeutumista - sitten seuraa sitoutuminen, yhteinen tavoite, voiton ja tappion kokemuksia.

Vanhemmat vievät lapsiaan harrastuksista toiseen. Usein kuuluu sanat: "Joukkuepeli kasvattaa niin monenlaisia taitoja". Totta ja parasta joukkuelajeissa ovat yhteiset kokemukset: niin voitot kuin tappiot ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Jokin vinksahtaa siinä kohtaa kun tappion hetkellä tai paremminkin pelinotkahduksen tullessa kannustus vaihtuu jäätäväksi hiljaisuudeksi, arvosteluksi ja yksilöiden syyttelyksi.

Jokainen tietänee, mistä nyt puhun. Jääkiekosta.

Suomi lähti tämän kevään MM-turnaukseen selkeänä altavastaajana: NHL-tähtiä ei tullut, valmentaja haukuttiin jo ennen turnausta, pelaajavalinnat puhututtivat ja media louskutti leukojaan. Heti kun ensimmäinen tappio tuli, someraivo oli käsittämätöntä: jokainen Matti Meikäläinen osasi yhtäkkiä pelata mielestään paremmin kuin Leijonat saatikka VALMENTAA ihan vaan kotisohvalta...

Hän joka elämänsä uhraa edustaakseen Suomea Leijona-paidassa, tietää tasan miten pitäisi pelata. Ei hän tahallaan ammu tolppaan tai ota ratkaisevaa jäähyä. Joukkuepeli on aivan oma lajinsa: mitä vain voi tapahtua, eikä kaikki ole edes selitettävissä. Kuitenkin kannustus kantaa aina paremmin kuin sättiminen, jopa haukkuminen. Enkä tarkoita nyt etteikö kritiikki ole paikallaan, mutta se on mielestäni valmentajan tehtävä. Joukkueen tehtävä on oppia virheistä. En myöskään kannata mitään päähän taputtelua: raavaat miehet eivät sitä kaipaa!

Suomi on pelannut mielestäni tuolla materiaalilla jopa yläkanttiin, sillä mitaliotteluihin tien raivaaminen edellytti täydellistä onnistumista USAa vastaan. Pohjois-Amerikan joukkueet ovat olleet aina pirullinen vastus rikkonaisella, riitaa haastavalla tyylillään.

Mielenkiintoista on nähdä tuleva olympiaturnaus: sinnehän ei NHL-pelaajilla ole asiaa.. Käy pronssipelissä tänään miten vain, elämä jatkuu . Minä kannustan ja kiitän Leijonia: olen taas viihtynyt hyvin matseja katsellen ja tunnetilojen vaihtuessa. Finaalissa on kiistatta turnauksen kaksi parasta joukkuetta.

Parannettavaa on aina.. Elämäkin on joukkuepeliä, johon meistä jokainen voi antaa maksimisuorituksensa joka päivä, vai miten se meni :) ? Marja11154749_10205077513235292_9100023331684