En tykkää sanonnoista. En ole ikinä tykännyt. Useimpien merkitys ei joko aukea, ne tuntuvat ehkä teennäisiltä tai eivät vain istu suuhun. Silti huomaan itsekin joskus sortuvani sanontaan, josta en edes tykkää. Tai juurihan minä sanoin, etten tykkää koko sanonnoista! Äh, molempi parempi! EIKUN...

Tarkoitus oli kirjoittaa tästä kiireisestä, hektisestä maailmasta, joka painaa monen ihmisen elämän selviytymisen tasolle. Armoton päivien harmaus näin syksyllä kuorruttaa kiireisen elämän vähän kuin usvaan.

Koska tämä ihmisten kiire oikein alkoi? Se on jotenkin salakavalasti hiipinyt ihmisten elämään vai miten on mahdollista, että tunnen  erään mykän neliraajahalvaantuneen, jonka suihkutkin lukee kalenterissa.. Kiire, kiire..

Kännykkä ja tietokone tekevät minun päivistäni sekä mielenkiintoisia että ahdistavan kiireisiä. Olen liian tunnollinen ja haluan aina vastata kaikille.. Minut on kasvatettu kohteliaaksi ja ahkeraksi. Blondille se on tappava yhdistelmä :) Toisaalta, palaudun myös nopeasti, sillä pärjään lyhyillä yöunilla.

Mikäs siinä, jos on kiire, kunhan tiedostaa omat ja läheistensä rajat. Minun sieluni lepää vain, jos tiedän, että nuorisoni ja muiden rakkaideni asiat ovat kunnossa. Myönnän, että viime viikon tappoviikko sai minut tuntemaan itseni maailman huonoimmaksi äidiksi, kun en pystynyt kunnolla keskittymään nuorisoni kanssa kommunikointiin.

Läheisille annettu aika on sitä tärkeintä maailmassa! Kun sairastuin 26.10.2004, kiire pysähtyi. Eniten kaipasin rakkaitani - JOKA PÄIVÄ.

Viime viikolla kaiken hässäkän polttopisteessä rauhoitin itseäni tietoisesti palauttamalla mieleeni pariinkin otteeseen sairastumisen hetkeni. Mitä sitten, jos kaikesta kiirehtimisestä huolimatta myöhästyn 10 minuuttia jostakin? Tuskin kenenkään elämä siitä järkkyy? Tärkeintä lienee, että olen turvallisesti perillä?

Tänään rakas isäni tahtoi tulla Virroilta Saarijärvelle isänpäivälounaalle. Sydäntäni lämmitti isäni (83 v.) ja tätini (85 v.) autoilu luokseni <3 Kolmen enkelini porukka oli valmistanut maittavan lounaan. Hyvä olo rauhoitti minut juuri siihen hetkeen. Isänpäivään.

Voi kun me kaikki rauhoittuisimme useammin rakkaittemme kanssa vain olemiseen. Päivän synkkyyskin häviää kynttilän lepattavan liekin varjotanssiin... Elämä jatkuu, kiirehdimme tai emme. Kehon kieltä kannattaa myös kuunnella: jos et enää osaa rauhoittua oikeasti ja täysillä, on syytä hiljentää tahtia. Sydän kiittää.

Rakastan isäni suojelevaa asennetta itseäni kohtaan: sain juuri kuulla (vahingossa) , että isäni oli KEVÄÄLLÄ autoillut hirven loikan välistä turvallisesti enkelin kera määränpäähänsä. Minulle ei kerrottu, koska ei käynyt kuinkaan... :)

Sellainen isä minulla on. Rakas, tärkeä, hauska ja aina hengessä mukana. Kiireestä kantapäähän...

Rakkaudella, Marja.

12191953_10206397434672503_6446176124763