En ole puhunut itse sanaakaan lähes kymmeneen vuoteen. Äkkiseltään ajatellen on tuo melko pitkä aika olla puhumatta. Asioilla tuppaa kuitenkin olemaan puolensa. Niin tälläkin.

                                     

Totta kai rakastin omaa, kaunista ääntäni: se kelpasi minulle niin puhe- kuin lauluääneksikin. Olin puhetyössä ja intohimoni oli jutella oppilaiden ja työkavereiden kanssa, keskustella läheisteni, ystävieni ja etenkin lasteni kanssa.

 

Kun tuo etuoikeus minulta vietiin – seurasi ensin mielen umpikuja ja odotin joka aamu ihmettä: kokeilin kuiskata, puhua… vain epämääräinen mölinä tai huuto tuli kurkustani. Mölinänkin vielä olisin kestänyt,  mutta kun ei ollut ensin mitään järjellistä tapaa kommunikoida rakkaideni kanssa… Se söi naista.

 

Katsoin nuorena elokuvan ”Sanaton rakkaus”, joka kertoi mykän naisen rakkaustarinan. Elokuva jäi mieleeni kauniina ja harmonisena. Niin koen itsekin tämän ”sanomattoman elämäni”. Joskus hiljaisuus on kuin kauneinta musiikkia. Välillä nautin vain kuunnella. Usein toki puhun itseksenikin ja silloin saan varmuudella toivomani vastauksen!

 

Rankinta on ollut, kun lasteni tai rakkaideni juttutuokiot sellaisenaan ovat pois elämästä. Aina pitää miettiä kirjoitanko sähköpostin, keskustelenko facebookissa, laitanko tekstarin, käytänkö avustajaa tulkkina vai käyttävätkö nuoret taulua? Onneksi on monta tapaa, mistä valita, mutta minulle ei ihan vaivatonta: otsahiirellä naputtamista toivoisin ihan jokaisen kokeilevan! Se vaatii herpaantumatonta tarkkuutta, pään hallintaa, kärsivällisyyttä ja hyviä niska- ja hartialihaksia.

 

Kun kävi selväksi, että en koskaan enää saa omaa ääntäni takaisin, tein tietoisen valinnan: en opettele enää yksittäisiä sanoja – niiden epäselvä mutina ei minua motivoi pätkääkään. Sen sijaan keskityn loistavan puheterapeuttini kanssa kasvojen lihaksiston jatkuvaan treenaamiseen, ilmeikkyyden ylläpitoon ja lisäämiseen, hengityksen ja koko yläkropan lihasten toimivuuteen, nielun aktivoimiseen ja riittävään äänentuottoon – joitakin mainitakseni…

 

Missään ”kommunikaatiotyhjiössä” en todellakaan elä! Puhun kirjaintaulullani kuin papupata päivät pitkät ja pidän visusti huolen, että tulen kuulluksi! Laulamisen olen jättänyt muiden etuoikeudeksi. Siksi kai rakastankin musiikkia, hyvin laajasti.

 

Olen onnellinen, että synnyin tähän aikakauteen joka suo minulle hyvät puitteet tänä päivänä ilmaista ajatuksiani. Hullumminkin voisi olla!

Ollaan onnellisia siitä mitä meillä on, ei urputeta siitä mitä vielä pitäisi olla, syysMarja , halaus

420310189_99e450ef98-normal.jpg