Marjamatkalla sisimpääni (Sampo-lehden kolumni 25.8.2016)

Viime vuoden 2015 syksynä Rhodoksen lämmössä tunsin, että jokin alkoi kiskoa minua väkisin kohti elämäni uutta vaihetta. Aavistin, mitä on tulossa, mutta sysäsin asian hamaan tulevaisuuteen. Olin sopinut huhtikuulle asti luentoja ympäri Suomen ja yritin kaikin tavoin hillitä kytevää hulluuden siementä sisälläni roihahtamasta ilmiliekkeihin.

Helmikuussa huomasin valvovani öitä ja suunnittelevani. Kohtalo puuttui ovelasti elämääni. Maaliskuisella hammaslääkärikäynnilläni kuulin, että vitoshampaani ylhäältä vedettäisiin huhtikuussa pois! Ou nou – hammaslääkäri näki ilmeestäni naisellisen ensireaktioni: ”Näkyykö se reikä hymyillessä?” Hetki siinä meni tekohymyä väännellessä eikä varmaa vastausta tiennyt kukaan. Ilmoitin kiireen vilkkaa Facebookissa, että jään huhtikuun alussa ”pakkolomalle”.

Kukaan minut tunteva ei sitä uskonut ja joka tuutista tulvi kyselyjä olenko sairas, tärähtänyt, väsähtänyt vai mitä moinen pelleily meinaa? Vedin lopulta vielä toukokuussakin yhden keikan Mustikka-Oscarin kanssa, mutta kiertelin totuutta minkä kehtasin.

Huhtikuun alussa aloin takoa unelmaani koneelle. Aloitin toisen kirjani. Olin lukenut jostakin, että ensimmäisen itse kirjoitetun kirjan jälkeen on esikoiskirjailija. En halua jäädä ikuiseksi esikoiskirjailijaksi. Kirjailija Korhonen kelpaa. Tuntuu nöyryyttävältä olla ”työkyvyttömyyseläkeläinen”, sillä teen töitä ja maksan hirveät sivutuloverot siinä sivussa.  Päätyöni on siis työkyvyttömyys..

Tein melkein kaksi viikkoa kirjaani ja deletoin koko paskan. Yritin liikaa. Mietin jo, että en kirjoita enää riviäkään, kunnes… Sisäinen pakko astui elämääni: otin täysin erilaisen lähestymistavan koko kirjoittamiseen ja sekös tempaisi minut imuunsa! Olen takonut tietokonetta kuin hullu kymmenisen tuntia päivässä. Aiheita putkahteli päähäni kuin pyssyn suusta, enkä muista koko kesästä oikein mitään! Luomisen tuska oli niin massiivista, että ulkoistin itseni ihan kaikesta muusta. Aurinkoisina päivinä syöksyin aamusta koneelle, auringon kurkistaessa takapihalle siirryin miettimään pariksi tunniksi raittiiseen ilmaan ja taas naputus jatkui…

Rakkaat avustajani tekivät hyötypuutarhan minun piilotellessa kammiossani. Jossain vaiheessa luetutin luomukseni kustantajalla ja sain kustannussopimuksen! Nyt asiat ovat edenneet vauhdilla: jätin käsikirjoitukseni nimipäivänäni, kansikuva on kuvattu, samoin muutamia muita kirjaan tulevia kuvia.

Ai mistä kirja kertoo? En voi paljastaa vielä enempää, mutta aika syvälle itseeni, elämääni sukellan. Oman tekeleeni äärellä tunnen olevani todella haavoittuvainen. Koska tiedän joka sanan kirjastani, teen aina ”pikkukuoleman”, jos sitä pitää muuttaa.  Sanat saivat uuden merkityksen kirjoitettuina sen jälkeen, kun en ole voinut enää puhua. Odottaminen.. on..

Jännittävin syyskesän terveisin, Marja (Kuva: Piia Hietamäki/Sampo-lehti)

DSC_5157.jpg