Vietin huomaamattani "melkein" hiihtoloman. Se tuntui tähän väliin tosi virkistävältä viikolta. Joskushan sitä huomaa levon tarpeensa vasta, kun on saanut jo virkistäydyttyä. Niin minulle nyt kävi!

Maanantaina sinkouduin Enkelten kanssa Kuopioon, Harvinaisten sairauksien-päivän luentoa pitämään. Jännitän tosi harvoin esiintymistä - olenhan tottunut työssäni päivittäin "esiintymään" ja puhumaan lapsi- ja aikuislauman edessä. Nyt tunsin jo matkalla, että pieni jännitys alkoi kutkuttaa mahanpohjaa: tiesin, että minua ennen esiintyvät kaksi neurologia ja se ei tuntunut yhtään rauhoittavalta ajatukselta. Mietin muutenkin mitä ihmettä minä siinä tilaisuudessa teen? Enhän ole mistään sairas! Harvinainen kai sitten olen... Yritin repiä siitä huumoria saadakseni jännityksen pienenemään.

Parkkipaikan metsästys meinasi olla kiven alla, mutta aina neuvokkaat Enkelini löysivät paikan jossa saatoin turvallisesti nousta autosta. Parkkisakot ovat ikuinen jännityksen aihe oudossa kaupungissa, mutta aina on selvitty paremmin tai huonommin...

Kun pääsimme luentopaikalle alkoi taas jännitys kohota, sillä salissa kuhisi väkeä jo melkein tunti ennen luennon alkua... Laitan jännityksen piikkiin senkin, että rintaliivit tuntuivat yhtäkkiä valahtavan maahan. Häthätää niitä käytiin sitten porukalla kiskomassa paikalleen. Sitten olikin jo aika pullakahvien kautta siirtyä kuuntelemaan neurologien puhetta harvinaisista sairauksista. Täytyy myöntää, että en paljon mitään tajunnut heidän luennoista. Ehkä jännitys selittää osan, mutta kyllä sekin on karu totuus että heillä alkaa olla aika tutkijamainen ote luennointiin. Muutamia kiinnostavia asioita kyllä jäi mieleen: esim melko suuresta osasta sairauksista ei ikinä saada selvyyttä miksi ne ilmaantuivat. Tässä kohtaa tunnistin taas itseni...

Oman osuuteni alkaessa jännitys vaan häipyi ja höpötin taas sieluni kyllyydestä :) Yleisö saa minut aina inspiroitumaan - tunnen olevani etuoikeutettu voidessani tavata luentoreissuillani ihmisiä eri puolilta Suomea. Kuopion luennon jälkeen tapaamani ihmiset olivat välittömiä ja ystävällisiä. Lähdöstä ei meinannut tulla mitään! Nauraen ja hyvillä mielin kurvasimme kuopukseni asunnolle. Pikahalaus ja pikakuulumiset vaihdettuamme lähdimme paluumatkalle.

Silloin se iski.

Väsymys..

Tuijottelin vain autosta ulos, täysin henkisesti väsähtäneenä.

Kun tiistaina väsymys ei ollut yhtään helpottanut, päätin että tällä viikolla en pakota itseäni mihinkään! Tiistain ja torstain sekä lauantain kotoilin yöpaidassa tukka sekaisin, ilman meikin hippuakaan. Eilen sen taas tunsin: "mitäminänyttekisin-fiilis" nosti päätään - energia alkoi täyttää kehoni ja mieleni :) Poikani lausahdus eilen: "Sulla on kunnon mummu-look", oli niin napakymppi huomio, että se hymyilytti vielä illallakin :) Mahdoin olla huolestuttava näky villashaalin mutkassa...

Nyt on pitsimekko taas ladattu seuraavaa luentoa varten! Tampere, olen valmis :) Marja

marja_3.jpg