Tuskin on mitään henkilökohtaisempaa kuin surun kohtaaminen. Jokaisen meidän ihmislapsen tapa käsitellä surua on luultavasti erilainen tai ainakin sisältää erilaisia vivahteita.

Ei liene oikeaa tai väärää tapaa tässäkään asiassa ja kanssaihmisten on minusta syytä kunnioittaa  ihmisen surua siihen mukautuen, juuri siten,  kuin hän toivoo.

Niin ikään surutyön tekeminen on jokaisella oman mittaisensa matka. On suru sitten mistä asiasta tahansa. Enpä menisi kovin äkkiä ystävääni hämmentämään neuvoillani, sillä kaikella on aikansa ja paikkansa. Niin surullakin.

Yksi surun läheinen ystävä on kaipaus. Siihen liittyy yleensä voimakas ikävä, joka saa sielun huutamaan tuskasta. Toinen surun lempeämpi ystävä on rakkaus. Rakkaus surun kainalossa saa sydämen värisemään hiljaa, lempeästi kuiskuttamaan hiljaisia terveisiä hänelle, joka vielä äsken oli rinnalla.

Nämä kolme ystävystä: suru, kaipaus ja rakkaus kuuluvat yhdessä ja erikseen Elämään. Yhdessä ne saavat vahvimmankin ihmisen hetkeksi polvilleen, mutta tarkoituksenaan tehdä ihmisestä, jos mahdollista – vahvempi kuin koskaan.

Surulta ei välty Elämän vuoristoradalla kukaan. Rukoilen voimia niille, joita suru tälläkin hetkellä koskettaa.

Sytytän kynttilän.

Rakkaudella, Marja.

Kuva Iida Minkkinen