Anteeksi lukijani, että en ole kirjoittanut elokuun alun jälkeen. Elämässä tapahtuu asioita, jotka väkisinkin pysäyttävät ajattelemaan ihmisenä olemista ja elämän tarkoitusta. Luulin olevani omien kokemusteni muovaama niin, että pystyn kohtaamaan asiat tyynesti ja rauhallisesti. En kai tunteva ihminen olisikaan, jos tärkeän ihmisen täysin yllättävä kuolema ei pistäisi hiljentymään...

Enkeli-normal.jpg

Meidän kaikkien tiedossa on, että kukaan ei tänne lopullisesti jää. Kuoleminen on kuitenkin aina yhtä mysteeristä ja sitä ei tahdo mitenkään ymmärtää tapahtuneeksi. Omaisten tuskaa haluaisi kovasti lieventää, mutta keinoja tai edes sanoja ei ole... Joka kerran tunnistan pienuuteni elämän rajallisuuden äärellä.

 

Jäljelle jäävät muistot, jotka sekä satuttavat että lohduttavat. Kuitenkin elämä jatkuu, vaikka sen luulee pysähtyvän täysin. Tässä kohtaa viimeistään ihminen havahtuu huomaamaan, mikä elämässä on tärkeää... Poisnukkunut ihminen kävi aina pyörähtämässä täällä Vuoristoradalla ja antoi kauniit kommettinsa suoraan sähköpostiini. Tiedän, että hän lukee nämäkin sanat jossain pilven reunalla, tuttu pilke silmäkulmassaan. Kaipaan aina ystävällistä ihmistä, joka auttoi minua monin eri tavoin, niin pienissä kuin suuremmissakin asioissa monen vuoden ajan. 

 

Kun ihminen elää yhtä täysipainoista elämää, lähimpiään rakkaudella ja huolehtimisella ympäröiden, ei voi kuin arvostaa! Siksi tuntuu oikealta päästää irti ja antaa suuren sielun matkata enkelten huomaan.

 

Kun suruviesti tuli, tuntui kuin luonto olisi luovuttanut ja syksyn sateet alkoivat... Toivon poisnukkuneen läheisille paljon voimia, keskinäistä rakkautta ja uskoa elämässä eteenpäin...

 

Sinne jonnekin lämmin ajatukseni ja sydämeni pohjasta kumpuava kiitos <3 Marja, surullinen