Paljon puhutaan yksinäisistä vanhuksista. Erittäin hyvä että puhutaan. Ennen vanhukset jäivät luontevasti perheeseen asumaan eikä varsinaista yksinäisyystulvaa raportoitu valtakunnallisesti. Vanhuksien asema yhteiskunnassa on kuitenkin muuttunut; puoliso on ehkä kuollut, ystäväpiiri supistuu, elinpaikka on oltava keskuksissa, jotta palvelut ovat lähellä. Nykyteknologian hallitseminen on valtava stressi monille, jotka ovat ikänsä oppineet asioimaan kotikylän kaupassa, postissa ja pankissa. Jokainen kontakti ulkomaailmaan on tärkeä. Yksi puhelinsoitto voi pelastaa päivän.
Tämän lisäksi varsin laaja on ilmiö, josta rakas esikoiseni eilen Facebookissa kirjoitti. Se sai sydämeni taas säröilemään vaikka väitetään, että aika parantaa haavat. Liitän tähän tyttäreni koruttoman kirjoituksen, joka oli totisinta totta. Lisänä on myös hänen löytämänsä artikkeli, joka meidän kaikkien tulisi sisäistää. Yksinäisyys on koko väestömme "kansantauti".
Vietin usein välitunteja yksin, luotani käveltiin pois, valittiin viimeisenä ryhmätöihin/joukkueisiin liikuntatunnilla/paritansseissa (etc), supistiin selän takana jne. Olen kuullut että jokin kerta äitini oli tullut sanomaan minulle välitunnilla kuinka hänen sydämensä särkyy, kun olen aina yksin. Ja kyllä siinä omakin sydän särkyi ja musteni, usko hyvään mureni. Tuli kasvatettua paksu kuori, kova nahka ja tavallaan piikikäs luonne.Ja yksinäisyys musertaa, köyhentää mieltä, tekee epävarmaksi ja tappaa luovuuden.
https://yle.fi/uutiset/3-10250676?utm_campaign=yle&utm_medium=social&utm_source=facebook
Miljoonin miettein, Marja
Kommentit