Sää, niin kuin ihmismielikin, vaihtelee rajusti. Naisen mielen heilahduksia voitaneen mitata lähes joka minuutti Geiger-mittarilla. Oletettu vaihteluväli on jotakin kuun ja auringon väliltä.

Yllättävää kyllä talvikin on alkanut temppuilla. Ennen meillä oli selkeät neljä vuodenaikaa. Nykyään saattaa keskikesän juhlassa juhannuksena löytää rakeita grillituotteiden lisukkeena, kesä kun ei joka vuosi näytä enää tulevan, vaan kevätsateet jatkuvat joulukuulle asti..

Eilen mietin lapsuuteni talvia. Olen miljoonavarma, että talvi oli selkeästi talvi, pakkasineen, lumineen, tuiskuineen ja noudatti melko selkeästi talvikuukausien rytmiä. Tykkäsin talvesta, kuten muistakin vuodenajoista.

Alakoulun kolmen kilometrin matkan kuljin periaatteellisesti aina jalan. Ensimmäinen kilometri oli sysisynkkää metsää, jonka ainoa valonpilkahdus oli navetan sontaluukun pikku valonkaje, joka näkyi noin 150:n metrin päähän taipaleellani. Joka aamu uskollisesti vilkutin sontaluukulle; tiesinhän isän ja äidin olevan kiireisiä aamulypsyllä ja paapomisesta en tykännyt, joten minuahan ei saateltu!

En osannut pelätä mitään pimeyden keskellä. Olihan minulla taskulamppu, mutta jos esimerkiksi oli pyryttänyt, hiihdin aina ainakin ensimmäisen kilometrin, jotta sain uudet urat. Otsalamppua ei kai oltu vielä keksittykään joten lumen hohkaama valo riitti minulle mainiosti, taskulamppu kun ei ollut kätevä hiihtäessä.

Metsätaipaleen jälkeen vaihdoin kelkkaan, jos pikkutie oli ehditty aurata: muussa tapauksessa hinkkasin matkani kouluun suksilla. Ylitin junaradan, ohitin aution "kummitustalon, mutta nautin pikku jännityksestä koulumatkoillani :) Itse asiassa olin ylpeä, että minuun luotettiin!

Paluumatkat koulusta kotiin kestivät tuplaten: lapsen mieli keksi vaikka mitä kivaa: laskin liukkaalla, punaisella koululaukullani jyrkältä kalliolta jäälle liukumäkeä! Kiinnihän siitä tietysti jäi, kun laukku hörppäsi lunta ja koulukirjoja sitten kuivateltiin tulisijojen päällä tai puuhellan vieressä.

Kaikki mahdollinen otettiin irti talven riemuista: luistelua, jääkiekkoa järven jäällä tai illalla koulun kaukalolla, joka edellytti 12 km:n kävelyä päivässä, mutta eipä se menoa haitannut!

Mäkeä laskettiin maatilan muovisäkeillä, suksilla tai kelkalla. Pakolliset hurjat hyppyrimäet tehtiin joka talvi hartaudella ja toki muutamat sukset talvessa katkottiin älyttömän vaarallisissa hyppyreissä.. Kaikki varoittelut olivat turhia: kotikylän poikaporukka oli pitelemätön  ja minä perässä!Ehkä katkerin muisto liittyy siniseksi maalattuihin, rumiin kierrätyssuksiini: sain kuin saikin ne poikki hyppyrissä ja isä onneton paikkasi ne peltinpalasella! MIKÄ HÄPEÄ.

Korhoskylän hiihtokilpailut pidettiin uskollisesti joka vuosi. Kolme asiaa toistuivat jokaikinen vuosi: joku kaatui aina piikkilankaan ja turpa verellä sitten sai hyvän syyn tappioonsa.. Äiti oli aina muonituspuolen johtotähti: itsetehdyt lihapiirakat olivat ehkä parasta, mitä tiedän! Äiti yritti kyllä joka vuosi juottaa salaa hunajaa mehun joukossa, mutta koska meistä kukaan ei voinut sietää hunajaa, eipä mennyt läpi - ikinä! Ja en muista yhtäkään vuotta, etteikö ajanottoa olisi syytetty siihen malliin, ettei mestaruus ole tähänkään päivään mennessä ratkennut!

Olen aina pitänyt vanhempanakin talvesta. Liittyyhän siihen omat rasitteensa varsinkin nyt, kun pyörätuolissa istuen talven kokemusriemut ovat melko rajalliset.. Silti, kun tammikuussa aurinko hymyilee ensimmäisiä leveitä säteitään ja ilman raikkauden aistii joka solullaan - nautin :) Maailma ei pysähdy jos auto ei joka aamu hörähdäkään. Mitä peruuttamatonta Suomen talvi voi pahimmilla oikuillaan saada aikaan?

Jaa-a.. jään miettimään!10885581_1530796217190822_65009460842094

Marja