Minua ahdistaa. Kuulin juuri radiosta vuosisatoja vanhan kappaleen,  jonka sanoille perustin joskus kaikki tulevaisuuden haaveeni. Se oli laulu, joka sai sydämeni laulamaan milloin rakkaudesta, milloin kaipauksesta. En ihmettele, että se on suosittu taas. Sanat ovat tärkeitä.

Olen aina ollut tarkka sanoista. Väitän muistavani sanatarkasti tiettyjä asiayhteyksiä ja huomaan välittömästi sanoista tai niiden järjestyksestä, mikä ei ole minun sanomaani.

En ole enää yllättynyt, että minusta tuli kirjailija. Sehän on sanoilla askartelua. Nyt jo kolme kirjaa kirjoittaneena voin tunnustaa, että jokaisen kirjani sivuilla on minulle tärkeitä piilomerkityksiä enemmän kuin kukaan voi edes aavistaa. Siitä syystä en kestä lukea omia kirjojani. Siitä syystä  tuntuu kuin veitsi olisi kurkulla joka kerta kun uuden kirjani julkistus lähenee.

Kirjoittaminen on kiehtovaa, mutta epäsosiaalista ja yksinäistä puuhaa. Ajoittain tekisi mieli heitellä  pienillä kivillä heitä jotka häiritsevät keskittymistäni! Onkohan tämä viisasta mielenterveydelle? Huomaan nimittäin että sosiaalisuuteni vastapainona minussa asustaa pieni mörköerakko. Käynti Valamon luostarissa ei ollut mikään läpihuutojuttu. Olisin voinut kuunnella hiljaisuutta kauniissa luostarissa vaikka aamuun asti.

Syksyn tulo ahdistaa. Varsin sosiaalinen periodi ei anna aikaa mörköilylle. Siispä hautauduin tänään kirjoituskammiooni synkistelemään. Sytytän tuohuksen ja annan Enkelin puhua itsekseen... Joskus on pakko olla vain... oma itsensä!

Mukavaa syksyn odotusta mussukat <3 Mustikka-Marja

69279112_669325536865261_147782052053044