Nocturne


Ruislinnun laulu korvissani,

tähkäpäiden päällä täysikuu;

kesäyön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouuu.

En ma iloitse, en  sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.


Sulle laulan, neiti kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehvä-seppel vehryt, uus.


En ma enää aja virvatulta,

ompa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär’ elon piiri,

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri,

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.


(Eino Leino)


Siinäpä se, lähes koko Suomen suvi tiivistettynä runomuotoon. En ole mitenkään erityinen Leinon runojen ihannoija, mutta tämän runon olen jo lapsena kokenut omakseni. Tunsin aina olevani tuo runon neiti kesäheinä!


Nuorena tiesin Nocturnen vain runona, enkä noteerannut runon haikeaa loppua juuri mitenkään. Kun Vesa-Matti Loiri sitten tulkitsi tämän runon sävelin, olin myyty, vaikka en ole Loiri-fanikaan kaikessa…  Niin se asia vaan on, vaikka tuntuu lähes pyhäinhäväistykseltä sanoa se ääneen.


Kun ”Vain Elämää”-sarjan seuraava tuotantokausi pyörähtää käyntiin, tiedän jo nyt että itken silmät päästäni, jos ja kun joku tämän runolaulun valitsee. Tai sitten tämä on NIIN iso kappale, ettei sitä kukaan uskalla esittää. Itse toivon, että eräs artisti tämän tulkitsee, mutta sitten itken kai viikon…


Tämä runo sai loppuiäksi paikan sydämessäni, ollessani opiskelija. Olen jo niin vanha, että voin kertoa miksi, vaikka harva siitä mitään tietää. Olin opiskeluaikoihin melkoisen ihastunut vaaleaan viikinkiin, joka oli kuitenkin minulle enemmänkin hauska ja tärkeä ystävä. Vietin unohtumattoman kanoottiviikonlopun hänen ja erään toisen miespuolisen ystäväni kuskina keväällä -85. Tuolta reissulta palatessamme viikinki pyysi, että tapaisimmeko tulevana perjantaina eräässä ravintolassa. Sovimme tapaamisen, johon hän ei koskaan sitten saapunutkaan.


Syykin selvisi varsin pian: nuori mies oli saanut epileptisen kohtauksen, pyörtynyt ja makasi sairaalassa. Sinivuokkokimpun kanssa riensin häntä sairaalaan tapaamaan.


Siitä alkoi puolentoista vuoden piina: aikanaan löytyi aivokasvain jota ei voitu leikata. Minun nuori sydämeni otti kaiken hyvin vakavasti. Ramppasin hänen luonaan aina kun suinkin pystyin. Olin hänen mukana Sädesairaalassa ja yritin hoitaa kunnialla graduni, loppuharjoitteluni, tulevaisuuden suunnitelmat ja ystäväni säännölliset tapaamiset. Muistan kun pelkäsin vain rasittavani häntä vierailuillani, kun hän alkoi pala palalta haurastua ja muistikin alkoi rapistua. Yritin ottaa etäisyyttä.


Meni viikko ja hänen äitinsä soitti: ”Sinua kysellään…” . Näin jatkui vierailut taas jonkin aikaa. Kun halusin kertoa hänelle yhteisistä tutuista, otin aina valokuvan niistä ihmisistä mukaani. Siten hän tiesi, kenestä puhuin. Usein istuin vain hänen sängyn vieressä ja pidin kädestä. The Sound of Music oli yhteinen lempimusikaalimme.


Kerran ajoin taas hänen luokseen kun kuulin, että olo oli huonontunut. Matkaa oli sen verran paljon, että opiskelijan piti miettiä kuukauden bensamenot tarkasti.  Kun saavuin, hän raotti silmiään ja vilkaisi pöydällä olevaan mankkaan. Pistin sen päälle. Juicen sanat: ” .. et koskaan voi sä olla nainen mun. Mene kotiin.” eivät unohdu ikinä… Sitä seuranneesta viikosta en muista mitään.


Olin haaveillut jääväni opiskelukaupunkiini valmistuttuani. Eräältä koululta lupailtiin opettajan sijaisuuttakin. Lähetin paperini, jotka eivät koskaan menneet perille. Kohtalo puuttui peliin. Luin lehdestä, kuka oli valittu sijaisuuteeni. Olin tosi pettynyt ja tunsin itseni petetyksi. Soitin koululle ja ystävällinen koulunjohtaja sanoi, että ihmettelikin, miksi en hakenut kyseistä paikkaa. Parin kuukauden päästä sekin selvisi: kirjekuoreni löytyi kanslian patterin takaa..


Yhä huonompia uutisia alkoi tippua. Viikinkini äiti kirjoitti minulle kirjeen, jossa hän sanoi poikansa olevan loppusuoralla ja toivoi että en mene enää katsomaan. Lempeästi hän viestitti, että parasta minulle on aloittaa uusi elämä jossain muualla.

Olin täysin rikki ja hakeuduin Etelä-Suomeen. Pian, 7.10. tulikin suruviesti, jota en unohda koskaan. Tuo päivä viiltää vieläkin, joka vuosi.


Kuolinilmoituksen muistovärssy syöpyi mieleeni:


En ma enää aja virvatulta,

ompa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär’ elon piiri,

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri,

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.



Ei ollut ihan minun juhannusfiilis, monestakin syystä, vaan alakulo otti otteeseensa. Onneksi seuranani oli tuore neiti kesäheinä :). Nyt aurinko taas paistaa ja päättäväisin mielin suuntaan katseen tulevaan kesään :). Olkaa epäitsekkäitä, huomioikaa kanssaihmiset!


Toivoo neiti Kesäheinä, sydän täynnä rakkautta…

kes%C3%A4hein%C3%A4-normal.jpg