Hyvä arki on ihmisen peruskallio. Jokainen meistä rakentaa elämästään niin mielekkään kuin pystyy. Oma arkeni on tuttua ja turvallista, mutta myös todella kiireistä ja kalenteri täyttyy kuin itsestään. Siksi teen mielelläni suuria ja pienempiä irtiottoja epäsäännöllisen säännöllisesti.

Korona-aikana irtiottojen mahdollisuus typistyi olemattomiin. Olen toisaalta seikkailunhaluinen, toisaalta tunnistan itsessäni vankkumattoman turvallisuuden tunteen perässäkulkijan. Kun arjen toistuvat rutiinit alkavat kuormittaa henkistä kapasiteettia, alan suunnitella jotain poikkeavaa. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kohdallani se ei sitä ole ollut sairastumiseni jälkeen. Mukanani liikkuu aina yksi tai useampi avustaja sekä tulkki, joten kaikkien aikataulujen yhteensovittaminen on työlästä. On vaikea ennustaa ihmisten menemisiä esimerkiksi vuoden päähän.

Tälläkin hetkellä kaapissani odottaa epämääräinen luku keikkalippuja ensi kesän Ed Sheeranin ja Sunrise Avenuen suurkonsertteihin Olympiastadionille. Ne ovat itselleni hyvin tärkeitä irtaantumishetkiä kotoa, mutta ovatko ne sitä avustajille? Osa heistä lähtee mukaan mielellään, mutta en voi tietää kenen kotona se aiheuttaa suhteettoman paljon järjestelyjä. Toisaalta, minun ei pidä myöskään luulla, että kaikki nauttivat samoista asioista kuin minä. Tässä tarvitaan avustajilta usein heittäytymistä oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Tätä kirjoittaessani olen viikon yhdistetyllä loma- ja työreissulla Levillä. Lapin aluillaan oleva kaamos saa ajatukseni lepäämään. Vielä kun ymmärtäisi levätä yöllä, olisi täydellinen virkistys koettu! Yllätyksen koin myös kesällä, kun lähdin päiväseltään Keski-Suomesta tapaamaan opiskelukavereitani Tammisaareen. Ajan saatossa lapsuuden ja opiskeluaikojen ystävät ovat tulleet entistäkin tärkeämmiksi. Tuntui, että koko keho ja mieli virkistyi menneille asioille kikattaessa.

Ennen koronaa tapanani oli ottaa nopeahko matka ulkomaille, mutta nyt tuntuu, että kotimaa on tarjonnut upeita vaihtoehtoja. Uusien kokemusten kartuttaminen avartaa, mutta myöskin väsyttää. Uuteen heittäytyessäni otan tietoisen riskin, sillä pyörätuolilla liikkuessa ei milloinkaan tiedä tuleeko kokemus olemaan liian haastava ilon sijaan. Luullusta irtiotosta saattaa tulla raadollisen raskas rasti. Silti seikkailija minussa ottaa vallan aina kuin mahdollista.

Huomaan Levi-viikon lopussa olevani taas tilanteessa, jossa turvallisen Lapin reissun paluumatkan sijaan valitsen pikku syrjähypyn Ruotsin puolelle. Täältä tullaan Haaparanta!

Kuva: Julia Nuutinen