Laiva on turvassa satamassa,
mutta eihän laivaa rakennettu satamassa olemaan.
Ihminen on tänään turvassa huomiselta,
mutta eihän ihmistäkään luotu huomenna elämään


Yö on ihanan rauhallista miettimisaikaa. Aloin huvikseni muistella yleismaailmallisia yksittäisiä tapahtumia, jotka ovat jääneet eri syistä mieleeni. Osan yhdistän omaan olotilaani asiasta, fyysiseen olinpaikkaani tapahtumahetkellä ja joihinkin tapahtumiin yhdistän lehtien otsikoita. Osaa en pysty kiinnittämään mitenkään omaan elämääni. Joukossa on myös "valemuisto", sillä ikäni ei mätsää tapahtuman kanssa.. Annan tajunnanvirran viedä: en ala miettiä aikajärjestyksiä,sillä se katkaisee tunneperäisen muisteluni. Tätä ajatusleikkiä oli tosi mielenkiintoista käydä! Lue tätä sillä mielellä, että mieti, mitä tapahtumia oma tietoisuutesi on jättänyt muistirekisteriisi lähtemättömästi..

Urheilusta on helppo muistaa iloisia, surullisia ja tyrmistyttäviä muistoja. Lasse Virenin Munchenin kaatuilu 10 000 m:n juoksussa ja silti olympiakullan voittaminen maistuvat makealta vieläkin! Siunattu Youtube, mistä vieläkin voi verestää noita kullanhohtoisia hetkiä :) https://www.youtube.com/watch?v=MkXsjfVnG0k

Olin kymmenvuotias tuona kesänä. Viren sai sydämeni takomaan jännityksestä. Myös mieletön kansallisylpeys nosti päätään.

Yhtäkaikki pieni maailmani sortui vuonna 1973 kun moottoripyöräilijäidolini Jarno Saarinen ja italialainen Renzo Pasolini menehtyivät Monzan radalla suuronnettomuudessa öljyläiskän takia.  Radiosta kuulin uutisen ja muistan, miten lohduttomasti itkin tuota traagista onnettomuutta. Se jätti jälkensä ikuisiksi ajoiksi: pelkäsin hullun lailla silloisen suosikkini Giacomo Agostinin puolesta. Pelko siirtyi myös konkreettisesti moottoripyöriin.

Lahden hiihdon MM - dopingskandaalista vuonna 2001 en ole toipunut vieläkään. Häpeän tunne oli NIIN syvä. Hiihto lakkasi kiinnostamasta tyystin. En "syyttänyt" yhtään ketään, mutta koko pohja hiihtoa kohtaan tipahti pois. En usko puhtaaseen hiihtoon tänäkään päivänä. Surullista.

Kun äkkiseltään mietin, urheilu on minun maailmassani tarjonnut todella paljon unohtumattomia uutisia. Listaan tähän jotain: Mika Häkkinen, Kimi Räikkönen (MM:t) , Michael Schumacher tragedia, Leijonien MM-voitot.. Tulevaisuus tuokoon lisää huippuhetkiä, tragedioita en kaipaa..

Maailmanpolitiikasta minulla on eräs haamumuisto. Voisin vannoa, että muistan John.F. Kennedyn salamurhan. Kun ottaa huomioon, että olin vain puolitoistavuotias, kun tuo maailmanlaajuinen uutinen levisi, ymmärtää, että en voi sitä oikeasti muistaa. Teko on kuitenkin piirtynyt verkkokalvoilleni, järkkyihän siinä inhimillinen turvallisuuden tunne.

Vuonna 1975 muistan, kun olin ystäväni Sannan mökin katolla. Radiosta kuulimme Anne Pohtamon voittaneen Miss Universumin tittelin. Se kolahti! Mökin nimi on Käpälämäki ja Pohtamo sai sydämen sykkimään: minulle hän edusti eleganssia ja puhdasta kauneutta.

Muistan erityisen ahdistavana vuoden 1994 uutisen Estonia-laivan karmeasta kohtalosta. Olin äitiyslomalla kun radiosta uutisen kuulin. Tunsin jonkin avuttomuuden tunteen kun tunti tunnilta uhrimäärä vain kasvoi ja itse ei pystynyt kuin toivomaan parasta. Muistan, kun puristin pienokaistani ja kuiskasin: "Onneksi sinä et vielä ymmärrä tapahtunutta". Tänäkään päivänä en pysty tajuamaan, miten Estonian onnettomuus saattoi tapahtua? Nyt kun olen pyörätuolissa, koen lähes pakokauhua laiva-ajatusta kohtaan.. 0 %:n mahdollisuus pelastautua uppoavasta laivasta ei hirveästi innosta.

1997 elokuussa, rakastamani prinsessa Dianan kuolonkolarin kuulin kotonani Saarijärvellä. Se oli kuin pahaa unta. Sydänten prinsessa elää mielessäni aina. Samaistin itseni usein tähän ujoon ja herkkään rapu-naiseen. Itkin salaa hänen traagista elämäänsä..

Eipä sille mitään voi, että todella järkyttävien uutisten kirjo on ollut lisääntymään päin. 2000-luku muutti maailman. En muista, missä olin, kun vuonna 2001 kuulin WTC:iin (World Trade Centeriin) kohdistuneesta terrori-iskusta. Epäuskoni oli pohjaton, kun katsoin yhä uudelleen ja uudelleen aikakautemme ehkä kaameinta terroritekoa. En halua edes miettiä tapahtunutta, sillä tunnen silkkaa vihaa näitä terroritekoja kohtaan, joiden ainoa tehtävä tuntuu olevan kauhun kylväminen maailmaan.

Halvaannuin lokakuun lopussa vuonna 2004. Thaimaan katastrofaalinen tsunami iski päivittäin tajuntaani sairaalassa. Mitäpä muutakaan saatoin tehdä kuin katsella tulvan tuhoja? Osasin kyllä kiittää Luojaani, että sain sentään elää!

Jokelan koulusurmat järkyttivät minua sydänjuuria myöten. Olenhan sekä opettaja että äiti. Pahinta omalla kohdalla oli se, että en pystynyt keskustelemaan heti tapauksesta lasteni kanssa kuin tekstiviestein. Koulusurmien myötä globaali nuorten tuska rantautui Suomeenkin. Olin aina ajatellut ammattiani turvalliseksi, ennen Jokelan tapausta.

Katselen ja kuuntelen mielelläni urheilua puhtaasti siksi, että olen niin kurkkuani myöten täynnä eripuraa, sotimisia, kriisejä... Tätäkin naputellessa oli Formula 1, Venäjän GP:n liveseuranta päällä! Marja with memories

LadyDiana3GET20120324074548.jpg