Tunteella

 

Kirsi Kunnaksen runo ”Tunteellinen siili” on ollut lapsesta asti kestosuosikkini. Samaistun runon herkkään siiliin, joka on vähän nössö puolustamaan itseään. Se päätyy itkeskelemään kuorensa alla oman herkkyytensä aiheuttamia patoutumia.

Kerään juuri nyt itseäni kasaan Suomen historiallisen olympiajääkiekkokullan jälkimainingeissa. Tunteet sinkosivat hetki sitten sfääreihin, kultaleijonien kiitellessä voittoisan ottelun jälkeen vesissä silmin joukkuekavereita, valmennusjohtoa ja tukijoukkoja. Liikutuin. Joukkuepelejä ikäni pelanneena tunnistan sen jaetun riemun, jota tiimihenki parhaimmillaan saa aikaan. Tunteet ovat hyvin pinnassa ja se on kaunista huomata monista tekemiseensä muuten niin keskittyneistä kivikasvoisista pelaajista.

Olen ennenkin puhunut tunteista, niiden näyttämisestä sekä panttaamisesta. Minulle aihe on näennäisen helppo, kannustivathan viisaat vanhempani tunteiden koko kirjon tunnustamiseen ja näyttämiseen. Yritän siirtää saman perinnön omille jälkeläisilleni.

Miksi samaistun tunteelliseen siiliin? Jokaisella meillä on tunteidemme käsittelemisessä opittavaa. Tunteellinen siili on kaikkien kaveri, mutta inhimilliseksi sen tekee minun silmissäni pitkälle salattu sisäinen maailma piikkeineen. Kaikilla meillä on oikeus käsitellä tunteitamme niin, että oma henkinen hyvinvointimme ei vaarannu. Joskus on pakko nostaa piikit pystyyn itsesuojelun merkiksi. Maailma on tunteiden temmellyskenttä eikä kukaan välty niiden käsittelemiseltä. Siellä, missä erilaiset tunteet ja mielipiteet kohtaavat, on muotiin tullut ”paikallinen sopiminen” vähintäänkin suositeltavaa.

Elän voimakkaasti tunteiden johdattamana. Pyrin kuuntelemaan sisintäni tehdessäni elämäni tärkeitä tai niitä pienempiäkin valintoja. Joskus tiedän jo valinnan tehdessäni, että kaikki ei taida mennä ihan oppikirjan mukaan, mutta käsittämätön vaaran kutkutus takaraivossani rakastan koetella rouva Fortunaa. Lempisanontani jo vuosikymmenten takaa on: ”Mieluummin otan turpiini, kuin en tunne mitään!”

Niin vammautuneeksi en tule koskaan, ettenkö pyri tekemään elämästäni omannäköistä. Aika ajoin tietyt asiat uhkaavat joko henkistä tai fyysistä olemassaoloani. Tässä tilassa on oltava hyvinkin hereillä ja tuntosarvet herkkänä, jotta oma ihmisyys säilyy. Tunne soihtuna ja uskollinen Enkelilauma vierelläni jatkan itsepäisesti erityistä elämääni.

Iän myötä on kasvanut luottamus siihen, että elämä kantaa. Vaikka mieli tekisi välillä sooloilla ympäriinsä, valikoin nykyisin tarkasti ne huolet, joita haluan harteillani kantaa. Vedän tunteella, se riittäköön!

kuopio.jpg