Tämä kirje löytyi itselleni yllätyksenä tänä kesänä. Kiitän häntä, joka oli kyllin viisas säilyttämään sen kaikki nämä vuodet. Elämä on rajallinen, sitä on turha kiistää. Onneksi kirjoitin tämän kirjeen äidilleni kokolailla tasan 20 vuotta sitten. Ensimmäinen syöpäepäily oli tosiasia.

Koululla maanantaina 7.9.1998

Rakas äiti, puhelumme jälkeen en saanut sielun rauhaa, vaan minun piti tulla tänne koululle yksinäisyyteen ja rauhaan selvittelemään tuntojani. Kosketatte isän kanssa sielussani jotain niin syvää tunnetta, ei vain vanhempina, vaan ystävinä ja kaiken elämänhistoriani jakajina, että sitä tunnetta ei voi millään sanoilla, ei millään kirjeillä muille selvittää.

Minua ei itketä tällä hetkellä se, että pelkäsin Sinun tai isän kuolevan. En odota kauhulla sitä, että Sinulta löydetään nyt syöpä, sairaudesta kamalin – en ole todellakaan sillä mielellä, mutta olen nyt itkeskellyt haikeudesta sitä kaikkea rakasta ja hyvää kohtaan, jota olet isän kanssa ollut rakentamassa elämääni, sillä sairauden mahdollisuus pysäytti minut täysin miettimään yhteistä historiaamme, yhteistä niin mukavaa Korhosella vietettyä aikaa ja niitä lapsuusmuistoja, joita mieluusti ja kerron omille lapsilleni.

Näihin muistoihin liittyy paljon tuskaakin, niistä olen vähemmän kanssanne puhunut, mutta muistan aina ne ahdistavat ajatukset, kun teillä oli raskasta töissä, kun Sinulla äiti ei ollut kauniita vaatteita mitä käyttää tai kun esimerkiksi sato jäi huonoksi, koneet särkyivät tai eläimiä kuoli. Silloin lapsen mielellä ajattelin, että kun minä olen aikuinen, autan teitä ja korvaan teille jotenkin kaiken sen rakkauden, mitä meihin olette tuhlanneet. Jos rakkaudella voi rakkauden korvata, lupaus on täytetty, mutta surullista on, että aineellisesti en ole pystynyt teitä auttamaan.

Tiedän toki ajatuksenne hyvin tarkkaan ja uskon myös, että olette aina tulkinneet rakkauteni määrän oikein. Sanoin Sinulle äiti puhelimessa, että olen tietyllä tavalla joutunut jo vuosia valmistelemaan sydämessäni teidän poislähtöä, koska se tulee olemaan yksi elämäni vaikeimmista hetkistä – luopua osasta itsestään, antaa Luojan ottaa helmaansa se, mihin uskoo vankkumattomasti ja johon on aina voinut luottaa ja turvata. Jos teistä aika jättää ennen minua, uskon teidän sielujenne seuraavan kulkuani täällä, kunnes jälleen kohtaamme. Olette antaneet minulle perintönä lapsenuskon Jumalaan, oma Jumalani on armon ja ymmärtäväisyyden Jumala, jonka johdattamana täällä vaellan. En varmasti ole osannut kaikkia toiveitanne täyttää, enkä elää kaikkien ohjeittenne mukaisesti, mutta olen pyrkinyt hiljaa kuuntelemaan sydämeni ääntä ja ketään liiemmälti loukkaamatta pysymään myös sellaisella kultaisella keskitiellä, jonka kulkijoina teitä olen pitänyt.

En lähtenyt mitään jäähyväiskirjettä kirjoittamaan, mutta halusin sanoa edes näitä asioita, jotka ovat mielessäni kirkkaina ja joita olen jo vuosikausia kypsytellyt. Olemme niin paljon saunassa kanssasi jutelleet, että tiedämme tasan tarkkaan toisemme ajatukset näissäkin asioissa. Jotenkin tuntuu hyvältä kuitenkin purkaa ne tänne paperille, Sinun nähtäväksesi, kosketettavaksesi. Toivottavasti tämän paperin myötä siirtyy Sinulle kaikki se elämänusko ja rukouksen voima, jotka Sinulle tällä hetkellä täältä hiljaisuudesta viestitän. Tämä yhteys on pelannut ennenkin, olethan samaa mieltä?

Olen jotenkin pitänyt ”omana runonani” jo vuosia Raili Malmbergin runoa: YLISTYSLAULU ELÄMÄLLE. Löydät sen teidän omista runokirjoista (mm. kirjasta Tämän runon haluaisin kuulla 2) ja toivoisinkin Sinun nyt etsivän sen ja lukevan ajatuksella. Siinä on kiteytettynä niin paljon ajatuksiani tästä elämästä, iloista, suruista ja kiitollisuudesta. Tuon kiitollisen mielen ja vahvan psyyken olen Sinulta äiti perinyt – ei mikään huono yhdistelmä, mutta sitäkin näköjään joskus testataan…

Soitellaan torstaina ja siihen saakka rakkaita, valoisia ajatuksia meiltä kaikilta rakkailtasi, Marja, sunnuntaityttösi


Ylistyslaulu elämälle

Tänään, kun auringon kuumat ja häikäilemättömät hyväilyt jälleen kerran ovat herättäneet eloon koko luomakunnan, ja maailma räjähtänyt täyteen luomisen rajua riemua, juuri tänään tahtoisin laulaa ylistyslaulun Sinulle, Elämä.

Tahtoisin laulaa lasinkirkkaan laulun, jonka sävel soisi kuulaana ja kauniina niin kuin mustarastaan huilu himmeässä kesäyössä. Tahtoisin laulaa yksinkertaisen laulun, jonka jokainen sana olisi tosi ja aito, niinkuin koivun tuoksu ensimmäisen kevätsateen jälkeen.

Tahtoisin laulaa näin: rakastan sinua, Elämä, rakastan sinua silloin, kun sinä annat, kun ruhtinaslahjojesi runsaus ryöppyää ylitseni, kun ilo, hellyys, ystävyys, ihmisen läheisyyden lämpö, lankeavat osakseni, ja sydämeni on kevyt ja onnellinen.

Mutta tahdon oppia rakastamaan sinua silloinkin, kun sinä otat, kun vaadit takaisin jonkun lahjoistasi, kun kiellät jotain keskeistä, jotain, jota ilman on autiota elää, tai pakotat minut hyväksymään kipeää tekevien jäähyväisten välttämättömyyden.

Sillä saaminen ja luopuminen, tuleminen ja lähteminen, alku ja loppu, kaikki ne kuuluvat sinun kuvaasi, Elämä, ja siksi tahdon tänään kiittää sinua kaikesta, itkusta ja naurusta, ilosta ja tuskasta, rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, kukkimisesta ja kuihtumisen kivusta, sillä katoamisen ja kuolemankin varjon alla täyttää sydämeni riemuitseva kiitollisuus: olen saanut olla ihminen.

Raili Malmberg

28279367_10213425353886091_7834910860685