Olen harvinaisen tietoinen siitä, että elämäni on erityistä vuoristorataa, mutta kävinpä läpi taas sellaisen periodin, joka minun on jaettava. Olin onnekas, mutta selvää on, että ketään latistamatta näistä asioista on uskallettava puhua.

Kaikki alkoi 15.9. Menin ennalta sovittuun hammasimplantin "kannan" istutukseen Jyväskylään. Kaikki oli noin vartissa ohi - tikit suussa, homma rusikoitu plakkariin ja antibioottikuurin sain muistoksi :) Olin tyytyväinen ja valmistauduin leppoisaan koti-iltaan...

Sain iltapalan jälkeen massiivisen sappikohtauksen, joka jatkui lääkkeestä huolimatta noin tunnin... Sijaisenkeli Tainalle sata pistettä toimeliaisuudesta, kylmästä harkinnasta ja rauhallisuudesta! Nimittäin kukin voi miettiä kohdallaan sitä tuntia, kun täysin halvaantunut taululla puhuja (minulla on tunnetusti korkea kipukynnys) tikit suussa kiemurtelee joka asennossa tuskasta huutaen, hikoaa kylmää hikeä vaatteet päältään ja antaa raivoisasti taululla käskyjä sarjatulen lailla...

Taina yöpyi luonani, sillä olen yksin yöt ja jos teen hälyytyksen (tyynylläni on painike, johon yllän päälläni, jos se ei ole liikahtanut...) - huonon tuurin sattuessa yöpartio on toisella puolen pitäjää. Sympatiat ovat yöpartion puolella - olen aina saanut ystävällistä palvelua ja pitkille etäisyyksille he eivät voi mitään...

Aamulla suuntasin terveyskeskukseen mukanani kirurgin suositus sappikivien leikkaamisesta (epikriisi käynnistäni Jkylässä ambulanssilla kolmen edellisen kipukohtauksen melkein nitistäessä minut.. Sappikivet ultrattiin jo silloin ja leikkausta väläytettiin, mutta minulla oli kiire Espanjaan) ja syvä huoli tietysti siitä, miten selviän esim. yöt...

Saamani kohtelu oli terveyskeskuslääkäriltä niin ala-arvoista, että tunsin itseni elukaksi, jota ei viitsi edes katsoa, kaksi puolihuolimatonta tökkäisyä mahaani ja lause: "kyllähän tänne voi tulla makoilemaan, jos pelottaa", verikokeet ja ultra jonnekin seuraavalle viikolle (joka oli jo keskussairaalassa otettu).. Avustajani kysyi ihmeissään, mitä hyötyä ultrasta enää tässä vaiheessa on kun kivet on todettu ja leikkausta suositeltu? Sekös ärsytti lääkäriä... Hän käänsi selkänsä, alkoi naputtaa koneella ja lähes karjaisi: "On täällä muitakin potilaita. MENKÄÄ NYT VARAAMAAN AIKOJA!" "Kiitos hei", sanoi avustajani, mutta minä ajattelin: "haista sinä kusiaivo pitkä paska!" Tämä oli tasan ensimmäinen vaiva kymmeneen vuoteen hoitovirheiden ketjun jälkeen, kun hain apua lääkäriltä!!!

Olin NIIN täynnä pyhää raivoa, että terveyskeskuksen käytävällä sanelin sähköpostin keskussairaalan kirurgille jonka nimen olin painanut mieleeni - ja pyysin apua.

Kotona avauduin somessa näin: Harmittaa tämä suomalainen "terveydenhoito".. sana SAIRAUDENODOTTELU kuvaa sitä paremmin!! Jos minulle vielä kerran ollaan töykeitä, ylimielisiä ja välinpitämättömiä lääkärin toimesta, päästän helvetin irti!!!!mietteliäs.Ihmeitä tapahtuu: ystävällinen kirurgi vastasi, tutki tapaukseni huolella päivystyksen ja viikonlopun lomassa! En osaa kyllin kiittää: sain luvan mennä suoraan keskussairaalaan  jos kohtaus tulee, tai viimeistään aikaisin maanantaiaamuna :)

14354990_10208691331538491_2816353420370Tunsin niin suurta kiitollisuutta, että itketti!

Maanantaina klo 8 olin keskussairaalalla, verikokeet, sydänfilmit, tippapussi, siirto osastolle ja tukka putkella klo 13.30 leikkaukseen!!!

Leikkaussalikutsu tuli niin yllättäin, että avustajat repivät nopeasti vaatteet päältäni, toinen tunki valtavia esilääkitystabletteja veden kanssa suuhun (en KOSKAAN niele tabletteja veden kanssa , sen verran halvaus heikensi nielemistä. Sinä hetkenä PÄÄTIN, että nielemisen puutteesta ei tämä leikkaus mene sivu suun) ja tip´papussi kolisten kiisimme kohti jäätävänkylmää leikkaussalia...

Klo 16 heräilin tukka sekaisin neljä sievää reikää vatsassa. Järkytyksekseni kuulin lääkärien aamukierrolla, että sappirakko oli aivan täynnä kiviä, murusia jo tiehyissä ja aivan viime hetki leikata ennen sappirakon "räjähdystä"... Näin sen kuulin ja vapisen vieläkin... Googlasin sen verran, että lähellä hengenvaaraa taas oltiin..

Sankarilääkäriäni oli vaikea katsoa itkemättä silmiin!!! Annoin kirjani "Häivähdyksiä - erityinen elämäni" hänelle ja toivon, että hän jaksaa tehdä sydämellään edelleenkin töitä <3

Mietin tapaustani päivittäin vieläkin ja ymmärrän, mikä varjelus mukanani oli...

Marja with warm thoughts <3