”Voisivathan asiat paljon huonomminkin olla”, huikkaa nauravainen avustajani rientäessään leikkaamaan kevään ensimmäistä nurmikkoa. Istun terassilla auringon hyväillessä ihoani ja mietin raukean onnellisena elämääni.

Nykypäiväni ei ole sitä, miten kaksikymppisenä sitä suunnittelin, mutta kenenpä tulevaisuus menee niin kuin ennalta ajattelee. Hymähdän itsekseni, sillä elämä on mestari yllättämään – niin hyvässä kuin pahassa. Usein sanotaan, että päivääkään en vaihtaisi pois, mutta omalla kohdallani muuttaisin luultavasti joitakin valintoja ja tapahtumia.

Katson juuri lakattuja varpaan kynsiäni, joiden hempeä väri ja leikatun ruohon tuoksu saavat minut hymyilemään. Juuri nyt tunnen itseni voittajaksi: pitkä talvi on selätetty ja apurahalla pidettäviä koululuentoja on enää kaksi jäljellä. Edessä ovat syksyllä ilmestyvän dokumentin filmaukset sekä ex tempore varattu Lontoon reissu!

Kevättalvi oli kiireinen. Sain ilokseni Jenny ja Antti Wihurin rahaston apurahan hankkeeseen Erilaisuuden kohtaaminen edistämässä lasten ja nuorten tulevaisuuden uskoa. Haaste oli suuri ja sitouduin kevään koitokseen päättäväisesti. Viikko toisensa jälkeen kohtasin eri ikäisiä nuoria, alakoulusta aikuisopiskeleviin lähihoitajiin. Eräs yläkoululaisen lyijykynällä raapustama palaute kosketti syvästi:

 ”Terve! Vierailusi antoi minulle uutta näkökulmaa. Se sai ajatukset liikkeelle ja liikutti mieltäni. Mielestäni olet tosi vahva ja rohkea. En itse pystyisi edes kuvitella elämääni puhe- ja liikuntakyvyttömänä. Mutta, kun sain kuulla ja nähdä sinut, ajatukseni muuttuivat. Kaikki on mahdollista. Olen todella kiitollinen, kun vierailit koulussamme. Minusta tuntuu, että se muutti jotain paremmaksi. Kiitos! Hyvää jatkoa.”

Koululuennot ovat antaneet enemmän kuin ottaneet. Se, että saan nuoret ajattelemaan vakavasti oman elämän positiivisia puolia, tuottaa minulle suunnatonta riemua ja olen lopultakin vakuuttunut tekemäni työn tärkeydestä.

Dokkarin kuvauksiin lupauduin puolihuolimattomasti, enkä saa ennen syksyä avautua projektista enempää. Lörppäsuu kun olen, piti vähän vihjaista!

Lontoon käyn valloittamassa ennen juhannusta ja tärkein kohde romantikolle ei todellakaan ole uuden monarkian horjuttaminen, vaan erään sinisen oven löytäminen Notting Hillsistä. Samanniminen elokuva on Julia Robertsin ja Hugh Grantin tähdittäminä ulvottanut minua jo kuudesti.

Kaikkea tätä tärkeämpää on rakkaiden ihmisten hyvinvointi. Onnen hetkeni eivät ole koskaan täydellisiä, jos rakkaideni elämä ei ole kunnossa. Tämän tietävät myös he, joten minulle kerrotaan aina huonot asiat viimeisenä tällä planeetalla! Onneksi pettämätön intuitio pitää minut hyvin vainulla kaikesta.

Perhonen leijuu kohti voikukkaa. Onni on nyt.