Jokaisella meillä on elämässämme kipukohtia. Toisilla arpia on enemmän, toisilla ehkä vähemmän, mutta tähän ikään mennessä ole jo oppinut, että koskaan et voi tietää toisen kantaman tuskan määrää. Minulla on luulo, että ihmiset pyrkivät mahdollisimman pitkään ratkomaan ongelmat vain omassa päässään.

Niin tein itsekin, kun tajusin, että minulta vietiin iäksi tietyt asiat. Kipein niistä koskee nimenomaan mahdollisuutta kommunikoida esimerkiksi rakkaideni kanssa. Kuka teistä haluaisi keskustella tulkin kautta arimmista elämänne asioista? En minä ainakaan... Totuus taulustakin on, että esimerkiksi isääni en enää raaski velvoittaa taulun kanssa kommunikoimaan. Se on yllättävän rankkaa jos sitä ei tee säännöllisesti. Jäljelle jää sähköposti isän kanssa kun tahdomme jutella vain kahden kesken. Kirjoitan työkseni kaiket päivät koneella... Se on todella aikaa vievää, raskasta ja silmiä rasittavaa. Siksi sähköpostikeskustelutkin ovat jääneet vähälle. Liian vähälle.

On alkamassa mielenterveysviikko. Te, jotka pystytte, käyttäkää mielenterveyspalveluja mieluummin ajoissa kuin liian myöhään jos yhtään siltä tuntuu! Viisaita ovat he, jotka hakevat apua ajoissa. Vaikka pääni irtoaisi, aion kirjoittaa (eli jutella) rakkailleni mieltäni painavista asioista tällä viikolla. Viikosta tulee ihan hurja: luento mielenterveyskuntoutujille (kolmen tunnin matkat päälle), ystävän tukena käyminen erittäin aran asian tiimoilta (viiden tunnin matkat), puheterapia Keuruulla, myyjäiset ja pari jumppaa väleissä..

MUTTA: pääni hajoaa, jos en saa jutella mieltäni painavista asioista! Pelkkä hymiö ei aina riitä...

46687847_10215667042926916_2170632821645