perjantai, 20. heinäkuu 2018

Empatiaa ja rakkautta

Empatiaa ja rakkautta


Nuori avustajani kertoi murehtineensa kuinka minulle käy jos silmilleni tapahtuu jotakin? Sydämessäni läikähti. Toki olen joskus miettinyt itsekin, miten elämäni jatkuisi ilman näkökykyä? Tällä hetkellä olen neliraajahalvaantunut, mykkä ja puolikuuro mutta mikään vajavaisuuteni ei ole estänyt minua elämästä täyttä elämää.

Olen taitavien avustajieni ja tarkan näköni yhteispelillä kehittynyt taulukommunikaatiossani niin pitkälle, että käyn avustajieni kanssa kouluttamassa joka vuosi puhevammaisten tulkkeja. Minulta on lähtenyt kirjaintauluja aina Etelä-Afrikkaa myöten. Luennoillani ympäri Suomea opetan tauluni käyttöä mm. sairaanhoitajille. Kun olen myymässä kirjojani, lapset kurkistelevat uteliaina tulkkausta vanhempiensa selän takaa ja oivaltavat heti puheeni.

Se, että joku asettuu omaan asemaani, miettii elämääni, siihen kuuluvia rajoituksia ja jopa mahdollisia uhkia – koskettaa. Empatiakyky on kaunista. Toisin kuin ehkä luullaan, ihmiset ovat hyvinkin empatiakykyisiä. Usein pitämäni luentojen jälkeen ihmiset tulevat silmin nähden liikuttuneina ja kuulemastaan positiivisesti ällistyneinä juttelemaan kanssani. Useimmiten jännitys purkautuu halauksina, yleensäkin tarpeena koskettaa. Parasta on nauru, se kun ihmiset uskaltavat laskea leikkiä kanssani ja purkaa omia ahdistuksiaan minulle.

Luulen, että tarvitaan joku ääritapaus, että ihmiset tajuavat olevansa empaattisia. Oman itsensä tunteminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Jos minun elämäntehtäväni on aukaista ihmisten silmiä oman itsensä ja tunteidensa äärelle, olen etuoikeutettu. Omien tunteidensa oivaltaminen ja varsinkin niiden hyväksyminen voidaan heittämällä hyväksyä maailman seitsemän ihmeen joukkoon, vaikkapa Colosseumin tilalle. Rakkauden, empatian, liikutuksen ja surunkin näyttäminen tuntuu vielä olevan jotenkin paikkaan ja aikaan sidottuja, etenkin miehillä. Itkeä voi muuallakin kuin haudan äärellä. Mikä on kauniimpaa kuin rakkauden näyttäminen?

Suuresti ihailemani taiteilija Samuli Edelmann sanoi hiljan haastattelussaan: ”Voi kun kaikki ihmiset vaan rakastaisivat toisiaan”. Tavoitan hänen ajatuksensa. Viha ja katkeruus, kateus ja kauna joutavat romukoppaan. Inhimillisyys ja rakkaus siirtävät vuoria kun niille annetaan turvallinen kasvualusta. Olen huono siteeraamaan Raamattua, mutta Rakkauden kaksoiskäsky on aina ajankohtainen: ”Kohtele lähimmäistäsi niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan”. Kohdatessani uusia ja uusia kuulijoita, tämä lause seuraa sydämeen tatuoituna luentojani. Uskaltakaa ihmiset tuntea ja elää. Rakkaus voittaa lopulta aina.

Marja <3

rakkaus.jpg

lauantai, 14. heinäkuu 2018

Tunnenko itseni?

Karmea totuus jollekin, minulle mieluisa tapahtuma joka vuosi on on oma syntymäpäivä. Lieneekö tunne tullut siitä muistosta, että lapsena en muista koskaan juhlineeni mitenkään erikoisesti syntymäpäiviäni. Toki äiti leipoi aina mansikkakakun, mutta maatalossa 15.7. oli kiireisintä heinäntekoaikaa.

Syntymäpäiväni on minun päivä kaikista vuoden päivistä. Silloin toivon auringon hymyilevän ja kesän näyttävän kesältä. Tiedän tarkasti, kenen onnitteluviestejä odotan rakkaudella. Kaikki viestit luen kiitoksella, sillä vuonna 2004 tajusin, kuinka onnekas olen, että saan nähdä yhä  uusien syntymäpäivien koittavan. Facebook on tehnyt kuitenkin henkilökohtaisen kiittämisen mahdottomaksi: viime vuonna onnitteluviestejä tuli sitä kautta yli tuhat..

Siinä missä moni siunailee ikäänsä, minä nautin: tähän mennessä on ollut aina paras ikä! Ikääntyminen kuuluu elämän kiertokulkuun ja tunnistan ikuisesti itsestäni pikku-Marjan, murkku-Marjan, kukaan-ei-rakasta-minua-Marjan, perheenäiti-Marjan, opettaja-Marjan, rakastuneen Marjan ja Locked-in Marjan. Kaikissa "kausissa" on ollut oma, voimakas tunnelatauksensa. Nyt kirjailija-luennoitsija-Marja tuntuu antavan juuri sitä henkisyyttä mistä nautin.

Vuosien saatossa olen muuttunut ihmisenä paljon. Tässä on osa skaalaa: ujo, itseään vähättelevä, marttyyri-erakko, rakastava, työlleen omistautuva, intohimoinen, elämännälkäinen.. Nykyään lauhkea kuin lammas, tunteellinen, joskin päättäväinen.

Jos kysyisin näistä kausista rakkailtani ja avustajiltani, voisi olla että kaikkitietävä aikuinen nainen saisi muutaman muunkin adjektiivin osakseen. Siispä en kysy!

Joku rakkaistani saa taas 15.7.2018 sunnuntailapsen mansikkakakkua hörstööpeleineen (keskisuomalaisten käsittämättömiä sanoja). Huomenna en vastaile somessa - kylven auringossa ja vietän aikaani jotenkin...

Juhlitaan, Marja with love

37091455_10214520971475846_4114622864781


lauantai, 7. heinäkuu 2018

Lasten tähden..

Vanhemmuus ei lopu koskaan. Jonkun korvaan se saattaa kuulostaa "elinkautiselta" toisille taas pelastusrenkaalta. Lapset ovat minun ajatusmaailmassani aina Luojan lahja ja niin heitä tulisi myös kohdella.

Kun sukuun syntyy ensimmäinen lapsenlapsi, on hän poikkeuksetta "erityinen". Muistan veljeni esikoistytön syntymän: siinä oli suku kontallaan joka rääkäisystä. Muistan jopa illanhämyssä lähteneeni autolla nukuttamaan kummityttöäni äitini kanssa, kun kullannuppu vaan ärjyi meille vanhempien ollessa hengähtämässä.

Oman esikoisen syntymä herkisti, mutta en tunnusta hössöttäneeni. Sen kyllä muistan, että kieltäydyin lukemasta Kaks plus-lehden vauvahöpinöitä. Sen verran sekosin, että kudoin esikoiselleni kahdet lapaset, sukat, myssyt ja kaulaliinat sekä niin suloisen torkkupeiton että itseäkin ihmetytti. Mitään rakenneultria ei siihen aikaan tunnettu, joten valitsin pinkin ja mintun värit sukkiin ja muihin härpäkkeisiin. Olin kyllä satavarma lapseni sukupuolesta.

No joo, YHDEN omituisen varotoimenpiteen muistan: kuorin mustikat jotta neiti ei tukehtuisi mustikankuoriin.. Seuraavat lapset söivätkin jo kivistä lähtien kaikkea! Kontrolli vähän hölleni, myönnetään!

Joka lapsi on ollut ainutlaatuinen mestaripiirros. Muistan ristineeni käteni jokaisesta lapsestani ja rukoilin, että en ole liian itsekäs kun halusin saada vielä kolmannenkin lapsen. Muistan pelänneeni jokaisen lapseni odotusaikana onko kaikki varmasti kunnossa.

Lasten varttuessa huolenaiheet eivät ole ainakaan vähentyneet.. Ne muuttavat lennossa muotoaan, mutta mukava ikävä ja sydämessä läikehtivä pieni huolenpoikanen pitävät virkeänä. Nuorisolle on kuitenkin syytä antaa tilaa muodostaa oma erityinen elämänsä, vaikka mieli tekisi sekaantua joka asiaan.. Ne peijoonit vastaa kännykkään koska huvittaa!

Ai mitäkö nyt teen? Hommaan yhdelle sänkyä, paimennan toista pitkin Eurooppaa ja viestin kolmannen kanssa astioista. Perusmeininkiä. Rakkaudella, Mom

1.Silja%20Europa%20Helsinki.jpg


sunnuntai, 1. heinäkuu 2018

Häpeän huippu

 

HÄVETTÄÄ..

Häpeän tunne on hämmentävä ja nolostuttava olotila, josta haluaa sydän pamppaillen suksia kuuseen mahdollisimman äkkiä. Olen nolojen tilanteiden kestokohtaaja. Nykyisin olen oppinut nauramaan itselleni kun huomaan lilluvani marjasopassa. Lapsena ja nuorena tosi moni asia hävettää, vaikka syytäkään ei välttämättä ole. Kääntäen: joitakin tapauksia ei lapsena osannut hävetä, aikuisena jälkihäpeä kyllä iskee!

Niin kauan kuin muistan, olen inhonnut pitkiä varpaitani. Ei kenelläkään voi olla tällaisia spagettivarpaita. Pottuvarvas menettelee, mutta auta armias ”perintöprinsessoja”. Kaksi seuraavaa ovat nimittäin pitkiä kuin lipputangot. Jo lapsena opettelin typistämään varpaitani niin kuin Japanissa., että ne menevät ylimmästä nivelestä asti ”kasaan” ja lyhenevät olennaisesti. Toki ne menevät hiukan möykylle samalla, mikä taas tarkoittaa että varpaat ovat päivän päätteeksi pikkuruhjeita täynnä. Pääasia on aina ollut kengät: saanhan varpaat sullottua numeron kolmekymmentä – mitä – milloinkin numeron kenkiin, jotka näyttävät siroilta.

Enkelinikään eivät tiedä tätä salaisuutta - tuskin lapsenikaan.. Aika ajoin Enkelit vaan voitelevat ärtyneitä varpaitani Bepanthenilla. Minä ihmettelen tyynen rauhallisena: ”Mistä ne nyt ovat mahtaneet ärtyä?”. En ole tutkinut suvun varpaita, mutta lapsilleni näitä en ole periyttänyt. Muistelen kersana lukeneeni Seurasta, että Riitta Väisänenkin tunsi alemmuutta varpaistaan: se oli kuin balsamia korvilleni. Toki näin varttuneemmalla iällä koko asia on laimentunut kärpäsen kakan kokoiseksi painoarvoltaan, mutta monet reissut olen kipristellyt varpaat mykkyrällä!

Mitään muuta noloa täydellisessä elämässäni ei onneksi olekaan. Pidetään tämä silti vain "meidän keskisenä". Olen vakuuttunut että uusi tietosuojalaki suojaa salaisuuttani.

Ai minullako auringonpistos? Voi olla. Aamulla jo tiesin, että tänään ei synny mitään syvällistä mutta kuka näitä käskee lukea? Taidan kömpiä varpaineni viltin alle odottamaan aivojeni energiansäästölampun välähdystä!

Minäkin teitä, MarjaIMG_4239.jpg

 

 

 

sunnuntai, 24. kesäkuu 2018

Muurahaisen pissa..

Muurahaisen pissaa


”Koska olet ollut aidosti onnellinen”? kysyin ystävältäni, joka purskahti itkuun. ”Lapsena ehkä..” tuli vastaus. Onnellisuuteen ei ole mitään mittaria. Se on meidän jokaisen subjektiivinen tunne sydämessä.

Joskus on hyvä pysähtyä miettimään omia onnellisuushetkiä. Kukaan meistä ei ole joka hetki onnellinen. Elämä ei myöskään ole mikään onnellisuuden kilpakenttä. Suru, ikävä, harmaus, suuttumus, epävarmuus ja myös katkeruus vierailevat meidän kaikkien elämässä. Antaako esimerkiksi katkeruuden jäädä elämään on ihmisen oma valinta. Elämäntilanteet vaihtelevat, mutta tärkeintä on itse pysyä kartalla omassa elämässään. Ehtoopuolella moni katuu sitä ankaruutta millä on itseään navigoinut läpi elämän aallokoiden.

Kysyttäessä onnellisuudesta ihmiset luettelevat totutusti: perhe, terveys, työ, parisuhde, Suomi kotimaana ja niin edelleen. Näinhän meidän odotetaan vastaavan. YK hämmensi vielä soppaa julkistamalla, että Suomi on maailman onnellisin maa. Tottahan se on, että Suomessa on helppo olla onnellinen. Kansainvälisesti ajatellen puitteet onnellisuudelle ovat todellakin kohdallaan: emme ole sodassa, emme kärsi kansallisesta nälänhädästä, täällä on turvallista, monet etuudet ovat maailmalle verrattuina luksusta.

Näistä huippuhyvistä asetelmista kannattaa silti palata oman arkionnellisuuden äärelle, ihan vaan oman mielenterveytensä takia. En jaksa uskoa, että suotuisa bruttokansantuote, alhainen korruptio liike-elämässä tai korkea elinajanodote sinänsä aiheuttavat yksilötasolla onnellisuushetkiä arjen elämässä.

Sinä riität omana itsenäsi. Onnellisuustutkijan ohjeet ovat yksinkertaiset: älä kilpaile onnellisuudesta. Lähtökohta olet aina sinä itse. Kun elämä on keskimäärin ok, riidat pysyvät pienehköinä ja asiat useimmiten sujuvat, olet hyvässä alussa oman onnellisuuden äärelle. Yritä työstää asiat ilman negaatiota, sillä samoin kuin positiivisuus myös negatiivisuus tarttuu.

Elämän kipukohtiin tulisi uskaltaa hakea apua. Apu voi tulla yllättävältäkin suunnalta, mutta oma ego on yleensä se rankin vastus. Avoimuus ja itsensä hyväksyminen, oman elämänsä suhteuttaminen tälle maapallolle auttaa näkemään paljon onnellisia tarttumapintoja omasta arjesta.

Lapsena on helppo olla avoin ja tuntea onnenhetkiä. Itselle tuli jostain syystä mieleen luonnon ihmeet: kotimetsässä oli valtava muurahaispesä. Vanhempani olivat varoittaneet, että sitä ei saa hajottaa. Isojenveljien mukana pääsin tutkimaan muurahaisia. Minua valaistiin myös varjellulla tiedolla, että kekoon voi laittaa puutikun, johon muurahaiset pissaavat. Mikä onnentunne minut valtasikaan, kun sain maistaa tikusta murkun pissaa! Onni on niin lähellä. Uskalla antaa sille mahdollisuus.

KesäMarja <3a_formica_rufa_sideviewmirror.jpg