tiistai, 11. helmikuu 2020

Runotyttö sisälläni...

 

Sen se maksaa

yksinkertaisen ihanuuden maistaminen:

Enää ei maistu muu kuin se

mikä maistuu vielä enemmältä

Rakas, miksi kirkkautta onkaan

niin paljon vaikeampi kestää kuin pimeyttä?

Tommy Tabermann

 

Olen täysin juopunut Tommy Tabermannin runoista. Saatan vain tuijottaa jotakin runoa, lukien sen uudelleen ja uudelleen. Yleensä hänen runojen lukemisen myötä virittäydyn johonkin voimakkaaseen tunnetilaan: hämmennyn, tunnen itseni rakastetuksi, hylätyksi tai kaihoisaksi…

Koskaan Tabermannin runot eivät jätä minua kylmäksi. Niissä tuntuu eletty elämä. Kadehdin tuota runon kirjoittamisen taitoa, sillä vaikka kuinka yritän, runoni eivät täytä mielikuvaani julkaistavasta tuotoksesta. Näyttää siltä, että sisäinen runotyttö minussa ei koskaan uskaltaudu julkisuuteen.

Ihailen myös kuvataiteilijoita juuri siksi, että sukuni geeniperimä ei natsaa siinäkään lajissa… Musiikki ja etenkin laulamisen taito on periytynyt hyvin voimakkaasti molempien vanhempieni suvuista. Esiintyminen laulaen toi riemun sydämeen: huono itsetuntoni astui jossain vaiheessa peliin ja opiskeluaikana lauloin pääosin vain kuorossa. Myöhemmin lauloin lasten ”iloksi” joka ilta ”Joka ilta kun lamppu sammuu…” ehkä kymmenen vuotta? Nykyisin laulan päivittäin – omassa ”suljetussa maailmassani :)

Ehkä se on ihan hyvä, että ihmisellä (esim. minulla) on pieni sisäinen kontrolli siitä, mitä lähtee tarjoamaan julkisuuteen… Lapset ovat tämän ulkopuolella, sillä hehän vasta kokeilevat kykyjään! Löysin jo edesmenneen äitini ”Ystäväkirjan”, johon vanhin serkkuni, Elisa, on kokeillut runosuonensa ylitsevuotavaa pulppuamista. Tunnistan kuuluvani sukuuni!84486005_206046127209816_608789576730804kansi.jpg86173925_230146314670028_900378248370297

keskiviikko, 5. helmikuu 2020

Sosiaalinen erakko

Sosiaalinen erakko?

 

”Haluatko korvatulpat?”, kysyy nuori avustaja, kun huomaa minun tuijottavan ikkunasta Levin lumisia puita. Havahdun syvistä mietteistä ja todellakin haluan korvatulpat: olen seurueessa, jossa nauru raikuu ja ääni kohoaa. Yleensä olen sosiaalinen luonne, mutta nyt on sellainen hetki, että vaikka maksaisin täydestä hiljaisuudesta.

Mietin sitä mielikuvaa, jonka ihmiset saavat minusta ja tekemisistäni sosiaalisen median kautta. Totta on se, että rakastan toimintaa ja matkustan paljon. Yleensä kuvissa näkyy hymyilevä, laitettu Marja. Kuvista ei sen sijaan välity salattu puoleni: en kestä päivääkään ilman yksityisiä, hiljaisuutta huokuvia mietintähetkiäni. Nuo hetket ovat minulle ja hyvinvoinnilleni välttämättömiä.

Kotona viikonloppuisin rakastan hengailla yöasussa, tukka pörrössä ja meikin rippeet kasvoja kehystäen. En kaipaa vieraita. Itse asiassa sanon avustajille, että ”en ole tänään tavattavissa, jos joku kysyy.” Vetäydyn kuoreeni enkä oikeastaan puhu kenellekään mitään. Tunnistan kaikki sosiaalisen erakon väijyvät elkeet itsessäni. Minun nykyisestä työstäni vain murto-osa näkyy ja kuuluu luennoilla tai kirjoissani. Kaikki näkevät ja kuulevat tuotokseni, mutta harva ymmärtää, paljonko yksinäistä mietintää sen eteen olen tehnyt.

Olen aina ollut asioiden etukäteissuunnittelija. Iän karttuessa huomaan kuitenkin aivojeni tarvitsevan yhä enemmän hiljaisuutta saadakseni levottomat sosiaalisuuteni jäänteet tuupattua taka-alalle. Mummoilua tai ei, haluan olla myös kotihiiri, kun siltä tuntuu.

Aamulla avustajat hääräävät ennalta sovittuja ja – sopimattomia askareitaan minun suunnistaessa hyvin pian aamupalan jälkeen tietokoneelle suoltamaan yölliset mietintäni pois päästäni. He näkevät jo aamutoimien aikaan, olenko juttutuulella vai täysin ”sulkeutunut” omiin ajatuksiini. Pikku erakko on asunut minussa aina.

Lapsena painelin metsään mietteineni, opiskeluaikaan kyyhötin aika-ajoin kämpillä ovea avaamatta ja aikuisiässä erakoiduin joko mökille tai saunaan. Nykyään tätä kaikkea kutsutaan ”akkujen lataamiseksi”. Olkoon rauhoittuminen ajatustensa ääreen minkä nimistä tahansa, suosittelen!

Kuormitun huomaamattani liiasta sosiaalisuudesta, vaikka sitäkin puolta elämästäni rakastan. Minusta ei ole kaupungissa eläjäksi: ruuhkissa odottaminen tai niiden jatkuva ennakoiminen, taukoamaton ihmisvilinä, isojen ostoskeskusten hälinä ja lasten kasvattaminen betoniviidakossa eivät yksinkertaisesti ole minua.

Meillä on upea, monimuotoinen Suomi. Ihmisten henkisestä hyvinvoinnista tämä valtio elää. Yrittäjyys maalla ja kaupungeissa on maamme elinehto. Tasa-arvo on hieno sana, mutta mitä se kenellekin merkitsee? Minulle se merkitsee henkistä vapautta olla minä – joka tavalla.

sunnuntai, 2. helmikuu 2020

Kauan sitten..ja nyt...

Neljätoista vuotta sitten sanoin lopulliset jäähyväiset viisitoista kuukautta elämääni järkyttäneelle sairaalakierteelle. Olin matkalla kotiin! Matka oli täynnä monenkirjavia tunteita: olin voitonriemuinen, sillä olin pystynyt johonkin sellaiseen, joka oli ainutlaatuista koko Suomessa! Tässä tilassa - neliraajahalvaantuneena, ilman puhekykyä kotiuduin elämään työnantajana itsenäistä elämääni omaan kotiini taas.

Ilo ei ollut ainoa tunne. Ymmärsin tai aavistin, että mikään ei olisi enää koskaan ennallaan siinä elämässä, jonka avioeroni jälkeen olin lasteni ehdoilla rakentanut. Uusi urani erityisopettajana pyyhkäistiin roskakoriin, samoin kaikki ammatilliset haaveeni uralla etenemisestä romuttuivat. Arvasin, että ihmissuhteeni menisivät uusiksi: "Kelpaat kelle vaan" ei todellakaan pidä paikkaansa! Murskaavin hetki kaikista oli saapuminen illan hämärissä kotiin. Portaiden tilalla näin valtavan ramppirumiluksen, joka nostatti kiukun pintaan jo ensinäkemältä. Sen ja takapihan vastaavan olen vuosien saatossa saanut vaihdettua "sievempiin".

Oman kodin tuttu tuoksu herkisti,  sekä vanhempieni rautainen huolenpito kodistani nostatti kiitollisuuden pintaan. Se, että lasteni tavarat oli rahdattu pois, eikä ollut mitään tietoa muutenkaan heidän tapaamisistaan, kommunikoinnista heidän kanssaan, olisinko "hyväksytty" äiti omille lapsilleni enää koskaan - se söi ja syö yhä edelleen, vaikka lapseni ovat tehneet kaikkensa asioiden onnistumisen eteen <3 Kun taululla tai sähköpostilla (WhatsApp, ym.) pitäisi jaksaa keskustella joka suuntaan: sukulaisille, avustajille, kaikkiin virastoihin ja pankkiin, mihin hoidan itse asiani (yksityisyyteni takia), on riittämättömyyden tunne läsnä joka päivä. Siinä sivussa on syntynyt kolme kirjaani, jotka olen yksin kammiossani otsahiirellä takonut.

Olen ylpeä tekemisistäni. En ole kuningatar, joka vain sanelee muille,mistä narusta joku vetäisee: elämäni pitää näyttää ja OLLA itse tekemäni!

En yleensä ehdi vastata muuta kuin työtarjouksiin: niissä on uskomaton järjestäminen ja pakko on priorisoida viestejä: yksin kaikesta taloudesta vastatessani olen kiitollinen joka työtarjouksesta!

Työn tekemistä rakastan. Kun mielekäs työ ja suhteet rakkaisiin ovat kunnossa, en voisi kiitollisempi olla! Nyt aion väkertää vielä yhden kirjan jos Luoja suo ja jonakin päivänä ... jotain muuta, mistä en ole valmis hiiskumaan kenellekään :)

Elämä on kaunis, M.nature_love-88046.jpg%21d.jpg

 

 

lauantai, 4. tammikuu 2020

Mielen paasto...

Kerrottakoon riemukas vuodenvaihteeni täälläkin. Kyllästyin itseeni ja päätin vetää tutun kaalisoppadietin. En tiedä oliko kyllästyminen henkistä, fyysistä vai vaan silkkaa väsymistä joulun herkutteluun.

Pyörätuolissa pääosin istuen kiloja karttuu helposti ja koska jumpatkin olivat joulutauolla, alkoivat lempivaatteet puristaa ikävästi. Tässä diettini, joka on aika kamala, enkä suosittele sitä ehkä kenellekään :) Tai, asiassa on taas puolensa ja puolensa, mutta tämän läpivieminen tarvitsee rauhallisen viikon ja todella paljon itsekuria! Lisäksi päätin jo etukäteen, että jos se ei sovi elimistölleni, en ala urheilla..

Tässäpä tämä:


Scan0003.jpg


1. päivä: Hassua oli, että kun aloitin kuritusviikkoni, vein nuorison ja pari Enkeliä samana iltana elokuviin ja sen jälkeen ravintolaan syömään. Siinä herkkuannoksia nuuhkiessani mietin, onko tässä järjen hiventäkään? Toisaalta, olin tsempannut itseni pieneen kehon kilvoitteluun...

Elokuvan jälkeen hotkaisin puolikkaan päärynän vauhdilla invavessassa. Olin jemmannut sitä koko päivän kestääkseni pitkän illan. Tosi myöhään söin kotona taas kaalikeittoa iltapalaksi (kuten aamupalaksikin ja päivälliseksi, lounaaksi...). Kaalikeitto tuolla kokoonpanolla on NIIN pahaa, että irvistelemättä suolaton mössö ei ole painunut alas kertaakaan! Koska en ole tottunut juomaan vettä, elämä näytti ankealta... Pahempaa oli kuitenkin tulossa!

2. päivä: Voi ankeus... Oli uudenvuoden aatto. Ainoa, mikä minut piti hengissä oli yllättävä työtehtävä sekä mielikuva voin kanssa syötävästä uuniperunasta! Rakettien jo paukkuessa vedin tunteella yhden uuniperunan uuden vuosikymmenen kunniaksi :) Silloin tiesin, että voitan tämän tahtojen taiston... Kakkospäivä oli etukäteen mörkö siksi, että syön vain soseutettua ruokaa. Jokainen, joka on syönyt soseutettua salaattia ja kurkkua niin tietänee mistä puhun.

Vihreät vihannekset isoina määrinä ohentavat myös verta joka minun kohdallani on jo 15 vuotta pysynyt helposti normiarvoissa...Tiesin, mitä oli tulossa!

3. päivä: hedelmät maistuivat syntisen hyviltä ja keitto meni siinä sivussa ... irvistellen! Kuona-aineet alkoivat puskea ihon läpi.

4. päivä: banaanipäivä oli ehkä suosikkini...Paitsi se INR-arvo meni penkin alle...Kotisairaanhoito oli kauhuissaan - minä en. Hetkellisesti ohentunut veri ei minua tapa. Lupasin pysyä hengissä :)

5. päivä: pyysin hauduttamaan lihaa 250g , tomaatit samaan pataan ja paljon mausteita. Olin aivan ähky koko päivän sillä lipitin kiltisti määrätyt vedet ja haisin valkosipulille kuin pieni eläin. Testiksi pyysin Enkelin leipomaan korvapuusteja. Ihana haju täytti keittiön: eipä tehnyt edes mieli!

6. päivä: olo pirteä jo aamusta ja liha maistuu! KAALIKEITON HAUTAJAISET!! Muistolause on kypsynyt viikon aikana: "Emme tapaa enää koskaan!"

7. päivä: lähden reissuun, joten palaan kevyesti kontrolloituun ruokavaliooni: syön terveellisesti paljon marjoja, vihanneksia ja sopivasti proteiineja. En karta vainoharhaisesti sokeria, mutta en myöskään himoitse karkkia tai leivoksia. Nyt on keho pirteä vastaanottamaan liikuntaa! Sen pituinen se.

P.s tämä oli enemmän mielen kuin kehon dietti! Sokerihumaltuneet aivoni alkoivat taas syöstä ideoita... Marja <3peruna.jpg




perjantai, 20. joulukuu 2019

Kohtaamisia <3

Tämän paikallislehden kolumnini myötä Hyvää Joulua kaikille <3

Elokuun alussa sain jännittävän luentokutsun urheiluseura Koiviston Kipinän seuratalolle. Olin mielissäni, sillä tämä oli ensimmäinen urheiluseura, johon pääsin luennoimaan. Väänsin ensin väkisin urheiluaiheista esitystä. Sydän sanoi kuitenkin muuta ja rakensin luennon lempiaiheestani: ihmisen kohtaaminen. Se koskettaa meitä kaikkia.

Saavuttuamme upealle seuratalolle ymmärsin, miksi sisäinen ääneni vaati minua vaihtamaan aiheen. Joukko ystävällisiä puuhamiehiä ja -naisia toivotti minut Enkeleineni ylenpalttisen tervetulleiksi. Seuratalolle taiottiin kaikki tarvitsemamme vempeleet väen touhutessa tottuneesti ja kotoisasti ympärillämme. Ajatus karkasi väkisin oman pienen kotikyläni seurantalolle. Siellä koin lapsuudessa monia mieleenpainuvia juhlia ja esityksiä. Ennen kaikkea koin välitöntä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja yhteen hiileen puhaltamisen meininkiä. Pieni kyläyhteisö oli turvallinen kasvuympäristö, jonka arvostus vain nousee tämän kauniin maamme kaupungistuessa. Seurantalolle kokoonnuttiin aina vauvasta vaariin ja kukin kantoi vetovastuunsa milloin mistäkin.

Ohjelma tai tapahtuma sopi aina kaikenikäisille, huumoria unohtamatta. Kylän suurin juoppo oli yhtä tervetullut kuin vastasyntynyt kiharapää. Siellä jos missä, pienellä kylällä ihmisen kohtaaminen oli välitöntä: tuntematonta autettiin eikä kanssaihmistä jätetty pulaan. Siellä omaksuin empatian, jonka edestä liputan edelleenkin. Maailman mittakaavassa Suomi on kuin pieni kylä. Miksi emme käyttäisi pienuuttamme vahvuutenamme?

Joulun läheisyys nostattaa monenlaisia tunteita pintaan. Toivon sydämestäni, että empaattiset tuntemukset saisivat ihmiset toimimaan läheistensä – etenkin vanhusten hyväksi rakkauden hengessä.

Kirjani sanoin: ”Jokainen meistä vanhenee ja peilaa muistojaan nykyhetkeen. Vanhuksilla on sisällään muistojen aarrearkku heille tärkeistä ihmisistä ja asioista. Kunpa meillä läheisillä riittäisi aikaa ja mielenkiintoa kuunnella, olla läsnä. Liian usein emme viitsi nähdä vaivaa läheistemme hyvinvoinnista. Miksi kännykkään on niin vaikea tarttua ja kysyä, mitä kuuluu? Ajanjuoksu on kiihkeätempoista ja tiimalasin hiekka vähenee muidenkin kuin itsemme kohdalla. Polkeeko kiire kaiken aidon välittämisen jalkoihinsa? Vanhukset kärsivät eniten ajan puutteesta rakkaimpiensa kanssa… Kuitenkin juuri heitä meidän jälkipolvien tulee kiittää olemassaolostamme. Niin kuin toivoisit omien läheistesi tekevän aikanaan itsellesi, tee sinä samaa hyvää aika ajoin itse. Mikä meitä ihmisiä estää antamasta arvoa niille, jotka ovat toimineet meidän parhaaksemme?"

Rakkaus on tekoja. Kaunista joulun odotusta meille kaikille!

index.jpg%202.jpg