lauantai, 13. kesäkuu 2026

Huoltohommia

Kukaan ei koskaan voi ymmärtää, miten mieleni heitti volttia, kun tajusin, että pystyn jumpassa puristamaan kaksin käsin sormillani kolmen kilon jumppapalloa. Tuohon hetkeen sisältyi niin paljon muistoja 21:n vuoden ajalta…

Olen ollut vannoutunut kehoni huoltaja kaikki nämä vuodet. Muistan ensimmäisen fysioterapiakäyntini. Makasin jumppa-alustalla kuin mustekala - tuntematta yhtään raajaani. Terapeuttini silmistä näki, että mitäköhän tästäkin tulee… Onnekseni minulla oli valtavan taitavia fysioterapeutteja, jotka eivät antaneet periksi, kuten en minäkään. Sanaton sopimuksemme oli, että tästä edetään vähän kerrallaan siihen pisteeseen, mihin ylipäätään voimme edetä.Jokaisessa jumpassa on ollut aina huumori läsnä. Tämä saattaa tuntua lukijasta oudolta, mutta luonteelleni en voi mitään… Jos ilo puuttuu tekemisestä, on parempi jäädä kotiin mököttämään!

Vuosien vieriessä taitoni kehittyivät siihen pisteeseen, että saatoin siirtyä kuntosalin puolelle. Muistan sen hämmennyksen, mitä ilmestymiseni kuntosalille aiheutti: kun olin jo vuoden puhunut hyvälle ystävälleni, että käyn kuntosalilla, hän tunnusti rehdisti, että ei ymmärrä, mitä järkeä neliraajahalvaantuneen on käydä salilla… Meinasin tukehtua pullaani, kun tajusin, että hän luuli minun käyvän siellä lähinnä huvikseni!

Treenaan tosissaan ja täydestä sydämestä kolme kertaa viikossa naapurikunnan kuntosalilla. Matkaa taittuu joka kerralla yli 65 kilometriä, joten ihan huvikseni en siellä ramppaa. Nykyään huollan siellä selkä- ja vatsalihaksia, jalkaprässissä kerään jalkavoimia, samoin kuin etureisipenkissä. Pienen neuvottelun jälkeen sain jumpparini huijattua treenaamaan hauiksiani ja muutenkin teen käsivetolaitteessa lihaksia käsivarsiini. Tasapainoharjoittelut olen aloittanut uudestaan ja sen sivutuotteena halusin kerran kokeilla puristusvoimaani… Jos olen rehellinen, treenaan myös öisin. Usein, kun uni ei tule, teen mentaaliharjoituksia tai vahvistan vatsalihaksia.

Mikään ei edistyisi, jos en olisi tarkka ruokavaliostani. Olen jo vuosia sitten ymmärtänyt, kuinka vaikeaa on hillitä kilojen kertymistä pyörätuolissa. Olen vuosien saatossa viilannut ruokavaliota suuntaan, jos toiseenkin, mutta nyt olen siihen itse tyytyväinen. Erikoisen mielissäni olen siitä, että olen nyt 36 viikkoa pidättäytynyt lisätystä sokerista. Tuntuu, että en ole luopunut mistään, kun jätin sokerin pois. Toinen ilon aihe on lähdevesi, jota tuomme aina joka puheterapiareissulta Keuruulta mukanamme. En ole koskaan saanut virallista lupaa niellä edes ruokaa, joten vedenjuonti tuntuu voitolta! Useimmille teistä nämä tuntuvat pikkuasioilta, mutta minulle ne ovat avain elämään.

sunnuntai, 24. toukokuu 2026

Unelmia

Jo lapsena rakastin satuja. Mummullani oli tapana ruokkia lukunälkääni ostamalla minulle joka merkkipäivänäni uuden satukirjan. Omistankin kaikki maailmanhistorian kuuluisimmat satukirjat. Onnekseni sekä syntymä- että nimipäiväni osuvat keskelle kesää ja sain rauhassa uppoutua sadun maailmoihin joskus heinäladossa, toisinaan metsässä salaisessa piilopaikassa, josta minua ei löytänyt kukaan.

Uppouduin sadun maailmaan niin totaalisesti, että saatoin unelmoida kirjan kanssa tuntikausia. En osaa selittää sitä tunnetta, miten mystiset tarinat saivat mielikuvitukseni lentoon. Elin joka solullani milloin kerjäläisenä, milloin prinsessana unelmaani todeksi ja tunsin oikeasti olevani osa kiehtovaa tarinaa. Rakastin loppuja, sillä minun saduissa oli aina onnellinen loppu.

Aikuisena elän vieläkin pitkiä pätkiä ihan omassa maailmassani, jonne en päästä ketään. Se on se turvallinen paikka maailmassa, josta kukaan ei löydä minua ja suuria unelmiani… Tunnen, että elämällä ilman unelmia ei ole tarkoitusta. Sisäinen lapsi minussa ei kuole koskaan.

Eilen, kun aurinko helli ihoani ensimmäistä kertaa tänä kesänä, huomasin sukeltaneeni syvälle unelmien kudelmaan. Hymyilytti se tunne, kun tutut satuhahmot poksahtelivat suljettujen silmieni eteen ja tiesin täsmälleen, mistä sillä hetkellä unelmoin… Voi kun tuo lapsen mielikuvitus olisi minussa jäädäkseen! Tunnen kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, että elämäni on ollut kuin satukirjasta. Sitä onnellista loppua tai käännekohtaa odotan yhtä kiihkeästi kuin silloin ennen. Mikään ei ole mahdotonta!

sunnuntai, 12. huhtikuu 2026

Mennyttä, ollutta ja tulevaa

Selaan pitkästä aikaa leikekirjojani. Huomaan hymyileväni lähes jokaisessa kuvassa, sadoissa lehtijutuissa. Tottahan tuo on, hymyilen ja nauran paljon, olen aina tehnyt niin. Positiivinen elämänasenteeni on kannatellut minua läpi elämän. Se on ollut pelastukseni jo yli kaksikymmentäyksi vuotta sitten tapahtuneen hoitovirheen mullistamassa arjessani.

Sain vuonna 2004 elämäni huippukunnossa aivorunkotukoksen, jonka syy ei koskaan selvinnyt. Tukoksen hoidossa tehtiin hoitovirhe, jonka seurauksena menetin täydellisesti sekä liikunta- että puhekykyni. Tämä kaikki kuulostaa hurjalta ja sitä se on myös ollut. Elinikäinen passini leimattiin diagnoosilla locked in -syndrooma. Vapaasti suomennettuna termi tarkoittaa ”itseensä vangittua”, ”kehonsa vankia” tai muita epätoivoiselta kuulostavia määritelmiä fyysiselle tilalleni. Optimistit haluavat nähdä tilani ”ainutlaatuisena”, realistit arvioivat minut sen sijaan ”erilaiseksi” ja pessimisteille olen ”säälittävä vammainen”. Yhdenvertaisuuden kulta-aikana alan minäkin kysellä ihmisenä olemisen perään uudella volyymilla. Olen kyllästynyt olemaan minkään nimittelyn kohteena. Sana ”vammainen” on loukannut minua kaksikymmentäyksi vuotta. Millä oikeudella minut tai joku muu määritellään vammaiseksi? Onko pyörätuoli tai eri tavalla puhuminen vammaisuuden mittari? Sana vammautunut kuvaa mielestäni minun tilannetta paremmin ja sitä sanaa en vierasta, jos joku sitä haluaa käyttää.

Minut on yleensä (sairaala-aikoja lukuun ottamatta) tunnettu kilttinä, iloisena ja positiivisena ihmisenä. Kyse on yksinkertaisesti siitä, minkä kuvan itsestään antaa. Ihmisten luokittelu kaikkineen on vanhanaikaista ja joutaa romukoppaan. Nousen nyt barrikadeille, koska kaksikymmentäyksi vuotta on pitkä aika olla olettamusten kohteena. Olen yrittänyt vuosien varrella saada itseni ymmärretyksi sekä kirjojeni että lehtijuttujen ja televisioesiintymisten välityksellä. Hämmästyksekseni lukijoiden tai katsojien huomio kiinnittyy hyvin usein ulkoiseen habitukseeni: hymyyn, vaatteisiin ja kampaukseen. Sanomani asiat kyllä noteerataan, mutta harvalla ihmisellä on oikeasti aikaa kuunnella.

Selaan taas yhtä leikekirjaa. Lehtijuttujen otsikot saavat minut mietteliääksi. ”Miten sinä voit olla niin onnellinen?”, ”Saanhan olla onnellinen?”, ”Rakastan elämää”, ”Sitkeä sissi”, ”Rakastuin elämään”, ”Haluan antaa kaikille mietittävää”, ”Piste menneille vuosille”, ”Tämä ainutkertainen elämä”, ”Hädässä löytää vahvuutensa”, ”Henki voittaa simulaattorinkin”, ”Sitkeällä naisella riittää haaveita”… Totta, allekirjoitan jokaisen otsikon, jotka minusta on kirjoitettu. Olen sanonut nämä asiat haastatteluissa. Tarkastettuani kulloinkin kaikki jutut etukäteen, olen päättänyt antaa ne ihmisten luettavaksi.

Tunnen olevani etuoikeutettu, koska kaiken kokemani jälkeen olen elossa, näen lasteni elämää ja voin joka ilta olla aidosti kiitollinen eletystä päivästä. Perintönä vanhemmilta sain raudanlujan sitkeyden, jota myös sisukkuudeksi kutsutaan. Jo lapsuudessa koin, että elämä ei välttämättä ole helppoa, mutta omalla asenteella siitä pystyy muokkaamaan henkisesti rikkaan ja omannäköisen, hyvän elämän. Ymmärsin myös uudella tavalla entisen YK:n pääsihteerin Dag Hammarskjöldin lausumat sanat ”menneille päiville kiitos, tuleville – tulkaa!”.

Halusin välittää haastatteluilla iloa, valoa ja luottamusta tulevaan, unelmointia unohtamatta. Olen näin tehtyäni luonut tietyn mielikuvan itsestäni ja elämästäni. Mitään en ole valehdellut, mutta paljon olen jättänyt sanomatta.

Hoitovirhe muutti koko elämäni, minuuteni, perheeni elämän, unelmani – kaiken. Kohtalokkaan muutoksen kokonaislaajuuden voi ymmärtää vasta kun saan aikaiseksi seuraavan, ehkä viimeisen kirjan elämästäni. Ainakin toivon niin. Se kirja olkoon viimeinen yritykseni tehdä runnellusta persoonastani eheämpi ja entistä todellisempi kuva. Kirja tulee valottamaan uutta henkisyyden tietä elämässä, joka minulla selkeästi on nyt alkamassa. Haluan muutoksen, täysin muuttuneena Marjana. Mihinkään aikatauluun en kirjaani pakota, kuten en elämäänikään. Ehkä vielä joskus näette minusta lööpin: “Marja Korhosen todelliset tunteet elämän vuoristoradalla”.

Hymy, ilo ja positiivisuus ovat minussa jäädäkseen, mutta koska olen suurien tunteiden ihminen, tulkoon muutkin puolet erityisestä elämästäni esille. Rakkaat lukijani, kaikki tapahtuu syystä. ”Olen valmis astumaan uudesta portista, jonka valo tuntuu jo kutsuvan nimeäni. En pelkää, enkä ujostele enää. Kuljen uteliaana elämän minulle valmistelemia reittejä pitkin. Enkä minä kysele elämältä, kuten ei sekään minulta, että miten ja miksi. Täydellisessä aikataulussa kaikki ilmaantuu, kuten on tehnyt tähänkin asti. Ja minussa on kaikki se, mitä tarvitsen, omien askeleitteni ottamiseksi.” - Anne Kevätjoki-

Nimet%C3%B6n.jpg

keskiviikko, 4. maaliskuu 2026

Henkiset tiet

Olen lapsesta saakka ihmetellyt omaa elämääni. Totesin esikoiskirjani ”Häivähdyksiä – erityinen elämäni” esipuheessa, miten olen pienestä pitäen tiennyt, että elämäni ei tule olemaan tavanomainen.

Kotitausta, perheeni ja sukuni ovat tuiki tavallisia, joskin minua kiehtoi aina sukuni mystiset yhteydet satoja vuosia vanhaan uhrimäntyyn, läheisen Raatosaaren maagiset tarinat ja erityinen yhteys äitini kanssa tunnistaa toistemme ajatuksia. Lapsenvaistollani tunnistin eri paikkojen ja ihmisten energioita, vaikka en osannut itsellekään selittää, miksi kartoin tiettyjä asioita.

Hymyilyttää tämä ”tuiki tavallinen” perimäni: olen seitsemännessä polvessa sukua Martti Kituselle, Suomen kuuluisimmalle karhunkaatajalle, jonka erityisestä luontosuhteesta olen kuullut itselleni tärkeää perimätietoa läpi lapsuuden. Sieltä kohoaa kunnioitus luontoa ja luonnon energioita kohtaan: kotini lähimetsissä vaelsin lapsuudessani jutellen puille, kiville ja metsän hengille. Minulle se oli jokapäiväistä ja turvallista henkisyyttä, josta en ole kertonut koskaan kenellekään.

Se, mitä minulle tapahtui elämäni kultavuosina, oli yksinkertaisesti tarkoitettu tapahtumaan. En voi olla kuin kiitollinen, että sen hetkisen henkisyyden voimalla uskalsin kohdata täystuhon runteleman uuden minäni. Elämämme täällä maapallolla on täynnä kynnyksiä. Osa niistä ylitetään vapaaehtoisesti, osa pakottaa meidät lävitseen, ja toiset häviävät takanamme ennen kuin ehdimme edes vetää henkeä. “Uutta alkua” ylistetään, mutta totuus on, että jokainen uusi polku nousee vanhan tuhkasta.

Uuteen alkuun liittyy myös herkkää surua, jonka läpikäyminen on osa henkistä polkuamme, uskon. Suru ei liity vain menetykseen; se koskee myös toteutumattomia aikajanoja, entistä minäämme, haalistuneita unelmia ja teitä, joilla emme enää kulje. Suru ei ole merkki siitä, että kulkisin taaksepäin. Se on vaan merkki siitä, että menneellä oli merkitystä. Alut eivät vaadi varmuutta; ne vaativat avoimuutta luottaa tulevaan. Voin kantaa kiitollisuutta ja surua samassa sydämessä, mutta rohkeutta siirtymävaihe aina vaatii.

Tunnen, että seison taas uuden henkisyyden kynnyksellä. Jokin minussa on loppumassa, jokin selvästi alkamassa. Molemmat ansaitsevat kunnioitukseni. Joulun hiljaisuudesta lähtien olen antanut uudelle tietoisuudelle tilaa. Vaikeinta on ollut oppia itsensä hyväksyminen ja rakastaminen jokaisessa uudessa siirtymässä.

Minkälaiselle henkiselle polulle nyt suunnistan, on vielä hämärän peitossa, mutta ilolla ja kiitollisuudella jatkan elämääni luottaen, että riitän omana itsenäni. ”Tietoisuus syntyy siitä, kun uskallat rakastaa itseäsi keskeneräisenä. Silloin sinun ei enää tarvitse tehdä varjollesi vastarintaa.” -Tommy Hellsten-

sunnuntai, 15. helmikuu 2026

Rakkautta ja empatiaa

Empatiaa ja rakkautta

Nuori avustajani kertoi murehtineensa kuinka minulle käy jos silmilleni tapahtuu jotakin? Sydämessäni läikähti. Toki olen joskus miettinyt itsekin, miten elämäni jatkuisi ilman näkökykyä? Tällä hetkellä olen neliraajahalvaantunut ja puhekyvytön mutta mikään vajavaisuuteni ei ole estänyt minua elämästä täyttä elämää. Se, että joku asettuu omaan asemaani, miettii elämääni, siihen kuuluvia rajoituksia ja jopa mahdollisia uhkia – koskettaa.

Empatiakyky on kaunista. Empatiaan ei sisälly sääliä. Toisin kuin ehkä luullaan, ihmiset ovat hyvinkin empaattisia. Usein luentojeni jälkeen ihmiset tulevat silmin nähden helpottuneina juttelemaan kanssani. Useimmiten jännitys purkautuu halauksina, yleensäkin tarpeena koskettaa. Parasta on nauru, se kun ihmiset uskaltavat laskea leikkiä kanssani ja purkaa omia ahdistuksiaan minulle. Luulen, että elämässä tarvitaan joku äärikokemus, jotta ihmiset uskaltavat näyttää empaattisuutensa.

Oman itsensä tunteminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä. Jos minun elämäntehtäväni on aukaista ihmisten silmiä omien tunteidensa äärelle, olen etuoikeutettu. Tunteidensa oivaltaminen ja varsinkin niiden hyväksyminen voidaan mielestäni helposti hyväksyä maailman seitsemän ihmeen joukkoon.

Rakkauden, empatian, liikutuksen ja surunkin näyttäminen tuntuu vielä olevan paikkaan ja aikaan sidottuja. Itkeä voi muuallakin kuin haudan äärellä. Mikä on kauniimpaa kuin rakkauden näyttäminen? Suuresti ihailemani taiteilija Samuli Edelmann sanoi hiljan haastattelussaan: ”Voi kun kaikki ihmiset vaan rakastaisivat toisiaan”. Tavoitan hänen ajatuksensa. Viha ja katkeruus, kateus ja kauna joutavat romukoppaan. Inhimillisyys ja rakkaus siirtävät vuoria, kun niille annetaan turvallinen kasvualusta.

Olen huono siteeraamaan Raamattua, mutta Rakkauden kaksoiskäsky on aina ajankohtainen: ”Kohtele lähimmäistäsi niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan”. Kohdatessani uusia ja uusia kuulijoita, tämä lause seuraa sydämeen tatuoituna luentojani. Uskaltakaa ihmiset elää ja tuntea. Rakkaus voittaa aina lopulta. T%C3%A4htimarja2.jpg

Marjan vuoristorata

Huoltohommia

Unelmia

Mennyttä, ollutta ja tulevaa

Henkiset tiet

Rakkautta ja empatiaa

Blogi-arkisto

Henkilötiedot

Tagipilvi