07.09.2026 pyysin avustajaani tyhjentämään takanani olevan lipaston. Kirjoitin samalla itse tietokoneella kommentteja somealustoilleni. Lipaston kätköistä alkoi paljastua kuitenkin sellaisia aarteita, että työni keskeytyi ja mieleni vaelsi kauas menneisyyteen. Elettiin sitä aikaa, että äitini kahdeksan vuotta myllertänyt syöpä alkoi vääjäämättä tulla loppusuoralle. Olin hädissäni kun kirjoitin tämän kirjeen äidille, jossa yritin puristaa vielä viimeisetkin voimanrippeeni äitiä tsempatakseni. Oli äidin maaliskuinen syntymäpäivä. 

"Rakas äiti – synttärisankari !

Kerroin joskus, että ystävälläni on käsi, joka ”kirjoittaa tekstiä Luojalta”. Kun olin ahdistunut, jaksanko kaikki konserttijärjestelyt, ”käsi” kirjoitti minulle ohjeet – jotka olivat uskomattomat ! Noudatin silloin vaistoani ja onnistuneen tuloksen näimme kaikki .

Nyt olen ollut tulisilla hiilillä, koska vaistoan Sinussa sen henkisen alavireen, joka on ymmärrettävästi ihmisen oikeus, mutta siihen EI SAA JÄÄDÄ !
En ole vielä valmis luopumaan Sinusta äiti – otan vaikka itse lisää taakkaa..

Niinpä otin ahdistuksessani yhteyttä ystävääni – niin, hänellä on se lahja. Tässä on teksti, joka syntyi ilman, että keskustelimme edes Sinusta. Pyysin itselleni apua, mutta vastaus tuli Sinulle. Kun luin kirjeen – tajusin miksi : nämä ovat kuin omia ajatuksiani, mutta jonkun muun on puettava ne sanoiksi, jotta uskot ja luotat. Rakkaus meillä on toisiimme, mutta koska sielumme ovat niin peilikuvat toisistaan, liika tunne sekoittaa ja värittää sanoja joskus liikaa.

Toivon, että luet tämän sydämelläsi. Mitä sitten mietitkin, arvostan sitä ja rakastan sinua ja isää.

Rakkain ajatuksin, Marja ja nuoret".

Marjan äidille

Vielä taisteluitta et elämässäsi voi jatkaa.
Ihmisen sietoraj­an kynnys on ylitetty kohdallasi jo kauan sitten, mutta vielä Sinut asetetaan testiin.
Testiin, joka on määrittelevä tahtosi lujuus, voimasi, sisukkuutesi.
Testiin, joka mittaa tahtosi elää.
Luojan kädellä on turvallinen olla. Hänen avullaan ihmisen elämän koko kirjo avautuu uuteen, uskomattomaan merkitykseen.
Mikä onkaan ihmisen toive, unelma elämänsä kulusta, sitäkin Luoja kuuntelee, ymmärtää, mutta vain koettelemusten kautta meidän kaikkien elämänpolku voi saada sen oikean, syvällisen ja tarkoituksenmukaisen merkityksen.
Näin on oleva vastaisuudessakin. Meille kaikille.
Onnen jyvät voimme kerätä päivittäin sieltä mistä löydämme sydämemme.
Kuuntele siis sydämesi ääntä. Anna sen ohjata Sinua eteenpäin.
Sydämesi on kokenut jo paljon, mutta se on vieläkin vahva – ja uskaliaskin.
Pidä mielessä seuraavat sanat :
Ole aina avoimin mielin, sydän vastaanottavaisena.
Olet vahva – mutta myös heikko. Olet rohkea – mutta myös alistuva.

Sydämeni oli surusta raskas, kun lähetin tämän kirjeen, koska jostakin tiesin, että kirjeenvaihtomme ei tule enää kauan jatkumaan. Pääsiäisenä kävin äitiä katsomassa lasteni kanssa viimeisen kerran ja 9.5.2008 hän nukkui pois. 

Tässä vaiheessa olin ollut halvaantunut jo neljä vuotta ja siitä lähtien olen aktiivisesti "jutellut" omassa tyhjässä tilassa enkelten kanssa. En siitä puhunut kenellekään, mutta vähitellen kun enkelten ääni minussa voimistui, en sitä myöskään kieltänyt läheisiltäni. Kukin ymmärtäköön sen omalla tavallaan. Tänäkin päivänä. 

Minun aurinkokesä

Olen auringon lapsi. En siksi, että synnyin helteisenä päivänä heinäkuussa, mutta ehkä siksi, että rakastan yli kaiken aurinkoa ja lämpöä. Talvisin palelen aina ja veljieni ihanin lahja koskaan oli takka, jonka he tilasivat minulle pari kesää sitten. Vanha takka oli sukuni naurunaihe ja se kyllä osasi koetella avustajien hermoja: milloin se savutti koko asunnon mustaksi, milloin vaan muuten diivaili, eikä suostunut syttymään edes kuivilla puilla ja sytykkeillä… Minusta se oli persoonallinen, söpö ja siksi siitä luopuminen tuntui sielussa asti. Myönnän silti, että uusi, uljas takka on tuonut aivan uutta lämpöä elämään.

Niin siitä auringosta: keväällä, kun ensimmäiset auringonsäteet osuvat takaterassille, minussa herää aivan uusi ihminen. Odotan joka päivä tilaisuutta livahtaa auringonottoon edes hetkeksi. Pitkä talvi saa minut lähes näivettymään, sillä tunnistan joka solullani kaipaavani ulkoilmaa ja valoa.

Tänä vuonna olen ottanut ilon irti joka auringonsäteestä, vaikka se on usein keskeytynyt viltin alle sadetta pitelemään. En viihdy auringossa rusketuksen takia, mutta eihän se bonuksena haittaakaan! Naurattaa, kun hyvää tarkoittavat ihmiset somessa kommentoivat jokaista aurinkokuvaa huolissaan, että olenko muistanut laittaa rasvaa… Olen kohta 64-vuotias ja olen 15-vuotiaasta asti ottanut aurinkoa. Olen tasan kerran elämäni aikana polttanut itseni auringossa. Se tapahtui vuonna 1984, kun olin kurssikaverini kanssa Kreetalla elämäni ensimmäisellä ulkomaanmatkalla. Siitä lähtien olen muistanut rasvata tarpeeksi.

Aurinko ei anna minulle vaan lämpöä ja rusketusta vaan se hellii mieltäni niin voimakkaasti, että tuskin kukaan osaa sukeltaa mieleni syvyyksiin… En osaa sitä itsekään selittää, mutta auringonvalossa saan parhaimmat ideat projekteilleni ja se ravitsee sieluani jotenkin fyysisellä kaikkea rakastavalla fiiliksellä! Olen siis aurinkohullu, enkä muuksi aio tässä elämässä muuttua. Jokainen saakoon itse valita mieluummin varjon, jos siltä tuntuu, mutta minä olen tavalla tai toisella aina auringon alla.

Tänä kesänä aurinkoa on saanut odotella, mutta tiedän, että joka kesä se ilmestyy ja juuri nyt minulla on tunne, että kohta kylven lämmössä. Tiedän sen paitsi ennusteista, myös tunteesta sisälläni: tänään vaan tunsin jossain sydämessäni, että nyt mennään… Tuhat ja yksi ideaa kumpusivat jostain päähäni, vaikka koko kesän minua vaivannut hammas alkoi taas heilua! Aurinko on tulossa, uskokaa minua.

” Jos annat tuon auringon
ja valon sydämessäsi loistaa vapaana
hehkua sitä valoa
jota se osaa hehkuttaa
ja säteillä luonnostaan
hyväksyen kaiken sellaisena itsessäsi
kuin se juuri sillä hetkellä on

silloin olet parhaimmillasi
silloin olet vahvasti sinä
juuri sellainen hymyilevä
aurinkoinen sinuus
jota ei voi olla toista.” (Runotalo)

Huoltohommia

Kukaan ei koskaan voi ymmärtää, miten mieleni heitti volttia, kun tajusin, että pystyn  jumpassa puristamaan kaksin käsin sormillani kolmen kilon jumppapalloa. Tuohon hetkeen sisältyi niin paljon muistoja 21:n vuoden ajalta…

Olen ollut vannoutunut kehoni huoltaja kaikki nämä vuodet. Muistan ensimmäisen fysioterapiakäyntini. Makasin jumppa-alustalla kuin mustekala - tuntematta yhtään raajaani. Terapeuttini silmistä näki, että mitäköhän tästäkin tulee… Onnekseni minulla oli valtavan taitavia fysioterapeutteja, jotka eivät antaneet periksi, kuten en minäkään. Sanaton sopimuksemme oli, että tästä edetään vähän kerrallaan siihen pisteeseen, mihin ylipäätään voimme edetä.Jokaisessa jumpassa on ollut aina huumori läsnä. Tämä saattaa tuntua lukijasta oudolta, mutta luonteelleni en voi mitään… Jos ilo puuttuu tekemisestä, on parempi jäädä kotiin mököttämään!

Vuosien vieriessä taitoni kehittyivät siihen pisteeseen, että saatoin siirtyä kuntosalin puolelle. Muistan sen hämmennyksen, mitä ilmestymiseni kuntosalille aiheutti: kun olin jo vuoden puhunut hyvälle ystävälleni, että käyn kuntosalilla, hän tunnusti rehdisti, että ei ymmärrä, mitä järkeä neliraajahalvaantuneen on käydä salilla… Meinasin tukehtua pullaani, kun tajusin, että hän luuli minun käyvän siellä lähinnä huvikseni!

Treenaan tosissaan ja täydestä sydämestä kolme kertaa viikossa naapurikunnan kuntosalilla. Matkaa taittuu joka kerralla yli 65 kilometriä, joten ihan huvikseni en siellä ramppaa. Nykyään huollan siellä selkä- ja vatsalihaksia, jalkaprässissä kerään jalkavoimia, samoin kuin etureisipenkissä. Pienen neuvottelun jälkeen sain jumpparini huijattua treenaamaan hauiksiani ja muutenkin teen käsivetolaitteessa lihaksia käsivarsiini. Tasapainoharjoittelut olen aloittanut uudestaan ja sen sivutuotteena halusin kerran kokeilla puristusvoimaani… Jos olen rehellinen, treenaan myös öisin. Usein, kun uni ei tule, teen mentaaliharjoituksia tai vahvistan vatsalihaksia.

Mikään ei edistyisi, jos en olisi tarkka ruokavaliostani. Olen jo vuosia sitten ymmärtänyt, kuinka vaikeaa on hillitä kilojen kertymistä pyörätuolissa. Olen vuosien saatossa viilannut ruokavaliota suuntaan, jos toiseenkin, mutta nyt olen siihen itse tyytyväinen. Erikoisen mielissäni olen siitä, että olen nyt 36 viikkoa pidättäytynyt lisätystä sokerista. Tuntuu, että en ole luopunut mistään, kun jätin sokerin pois. Toinen ilon aihe on lähdevesi, jota tuomme aina joka puheterapiareissulta Keuruulta mukanamme. En ole koskaan saanut virallista lupaa niellä edes ruokaa, joten vedenjuonti tuntuu voitolta! Useimmille teistä nämä tuntuvat pikkuasioilta, mutta minulle ne ovat avain elämään.

Unelmia

Jo lapsena rakastin satuja. Mummullani oli tapana ruokkia lukunälkääni ostamalla minulle joka merkkipäivänäni uuden satukirjan. Omistankin kaikki maailmanhistorian kuuluisimmat satukirjat. Onnekseni sekä syntymä- että nimipäiväni osuvat keskelle kesää ja sain rauhassa uppoutua sadun maailmoihin joskus heinäladossa, toisinaan metsässä salaisessa piilopaikassa, josta minua ei löytänyt kukaan.

Uppouduin sadun maailmaan niin totaalisesti, että saatoin unelmoida kirjan kanssa tuntikausia. En osaa selittää sitä tunnetta, miten mystiset tarinat saivat mielikuvitukseni lentoon. Elin joka solullani milloin kerjäläisenä, milloin prinsessana unelmaani todeksi ja tunsin oikeasti olevani osa kiehtovaa tarinaa. Rakastin loppuja, sillä minun saduissa oli aina onnellinen loppu.

Aikuisena elän vieläkin pitkiä pätkiä ihan omassa maailmassani, jonne en päästä ketään. Se on se turvallinen paikka maailmassa, josta kukaan ei löydä minua ja suuria unelmiani… Tunnen, että elämällä ilman unelmia ei ole tarkoitusta. Sisäinen lapsi minussa ei kuole koskaan.

Eilen, kun aurinko helli ihoani ensimmäistä kertaa tänä kesänä, huomasin sukeltaneeni syvälle unelmien kudelmaan. Hymyilytti se tunne, kun tutut satuhahmot poksahtelivat suljettujen silmieni eteen ja tiesin täsmälleen, mistä sillä hetkellä unelmoin… Voi kun tuo lapsen mielikuvitus olisi minussa jäädäkseen! Tunnen kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, että elämäni on ollut kuin satukirjasta. Sitä onnellista loppua tai käännekohtaa odotan yhtä kiihkeästi kuin silloin ennen. Mikään ei ole mahdotonta!

 Selaan pitkästä aikaa leikekirjojani. Huomaan hymyileväni lähes jokaisessa kuvassa, sadoissa lehtijutuissa. Tottahan tuo on, hymyilen ja nauran paljon, olen aina tehnyt niin. Positiivinen elämänasenteeni on kannatellut minua läpi elämän. Se on ollut pelastukseni jo yli kaksikymmentäyksi vuotta sitten tapahtuneen hoitovirheen mullistamassa arjessani.

Sain vuonna 2004 elämäni huippukunnossa aivorunkotukoksen, jonka syy ei koskaan selvinnyt. Tukoksen hoidossa tehtiin hoitovirhe, jonka seurauksena menetin täydellisesti sekä liikunta- että puhekykyni. Tämä kaikki kuulostaa hurjalta ja sitä se on myös ollut. Elinikäinen passini leimattiin diagnoosilla locked in -syndrooma. Vapaasti suomennettuna termi tarkoittaa ”itseensä vangittua”, ”kehonsa vankia” tai muita epätoivoiselta kuulostavia määritelmiä fyysiselle tilalleni. Optimistit haluavat nähdä tilani ”ainutlaatuisena”, realistit arvioivat minut sen sijaan ”erilaiseksi” ja pessimisteille olen ”säälittävä vammainen”. Yhdenvertaisuuden kulta-aikana alan minäkin kysellä ihmisenä olemisen perään uudella volyymilla. Olen kyllästynyt olemaan minkään nimittelyn kohteena. Sana ”vammainen” on loukannut minua kaksikymmentäyksi vuotta. Millä oikeudella minut tai joku muu määritellään vammaiseksi? Onko pyörätuoli tai eri tavalla puhuminen vammaisuuden mittari? Sana vammautunut kuvaa mielestäni minun tilannetta paremmin ja sitä sanaa en vierasta, jos joku sitä haluaa käyttää.

Minut on yleensä (sairaala-aikoja lukuun ottamatta) tunnettu kilttinä, iloisena ja positiivisena ihmisenä. Kyse on yksinkertaisesti siitä, minkä kuvan itsestään antaa. Ihmisten luokittelu kaikkineen on vanhanaikaista ja joutaa romukoppaan. Nousen nyt barrikadeille, koska kaksikymmentäyksi vuotta on pitkä aika olla olettamusten kohteena. Olen yrittänyt vuosien varrella saada itseni ymmärretyksi sekä kirjojeni että lehtijuttujen ja televisioesiintymisten välityksellä. Hämmästyksekseni lukijoiden tai katsojien huomio kiinnittyy hyvin usein ulkoiseen habitukseeni: hymyyn, vaatteisiin ja kampaukseen. Sanomani asiat kyllä noteerataan, mutta harvalla ihmisellä on oikeasti aikaa kuunnella.

Selaan taas yhtä leikekirjaa. Lehtijuttujen otsikot saavat minut mietteliääksi. ”Miten sinä voit olla niin onnellinen?”, ”Saanhan olla onnellinen?”, ”Rakastan elämää”, ”Sitkeä sissi”, ”Rakastuin elämään”, ”Haluan antaa kaikille mietittävää”, ”Piste menneille vuosille”, ”Tämä ainutkertainen elämä”, ”Hädässä löytää vahvuutensa”, ”Henki voittaa simulaattorinkin”, ”Sitkeällä naisella riittää haaveita”… Totta, allekirjoitan jokaisen otsikon, jotka minusta on kirjoitettu. Olen sanonut nämä asiat haastatteluissa. Tarkastettuani kulloinkin kaikki jutut etukäteen, olen päättänyt antaa ne ihmisten luettavaksi.

Tunnen olevani etuoikeutettu, koska kaiken kokemani jälkeen olen elossa, näen lasteni elämää ja voin joka ilta olla aidosti kiitollinen eletystä päivästä. Perintönä vanhemmilta sain raudanlujan sitkeyden, jota myös sisukkuudeksi kutsutaan. Jo lapsuudessa koin, että elämä ei välttämättä ole helppoa, mutta omalla asenteella siitä pystyy muokkaamaan henkisesti rikkaan ja omannäköisen, hyvän elämän. Ymmärsin myös uudella tavalla entisen YK:n pääsihteerin Dag Hammarskjöldin lausumat sanat ”menneille päiville kiitos, tuleville – tulkaa!”.

Halusin välittää haastatteluilla iloa, valoa ja luottamusta tulevaan, unelmointia unohtamatta. Olen näin tehtyäni luonut tietyn mielikuvan itsestäni ja elämästäni. Mitään en ole valehdellut, mutta paljon olen jättänyt sanomatta.

Hoitovirhe muutti koko elämäni, minuuteni, perheeni elämän, unelmani – kaiken. Kohtalokkaan muutoksen kokonaislaajuuden voi ymmärtää vasta kun saan aikaiseksi seuraavan, ehkä viimeisen kirjan elämästäni. Ainakin toivon niin. Se kirja olkoon viimeinen yritykseni tehdä runnellusta persoonastani eheämpi ja entistä todellisempi kuva. Kirja tulee valottamaan uutta henkisyyden tietä elämässä, joka minulla selkeästi on nyt alkamassa. Haluan muutoksen, täysin muuttuneena Marjana. Mihinkään aikatauluun en kirjaani pakota, kuten en elämäänikään. Ehkä vielä joskus näette minusta lööpin: “Marja Korhosen todelliset tunteet elämän vuoristoradalla”.

Hymy, ilo ja positiivisuus ovat minussa jäädäkseen, mutta koska olen suurien tunteiden ihminen, tulkoon muutkin puolet erityisestä elämästäni esille. Rakkaat lukijani, kaikki tapahtuu syystä. ”Olen valmis astumaan uudesta portista, jonka valo tuntuu jo kutsuvan nimeäni. En pelkää, enkä ujostele enää. Kuljen uteliaana elämän minulle valmistelemia reittejä pitkin. Enkä minä kysele elämältä, kuten ei sekään minulta, että miten ja miksi. Täydellisessä aikataulussa kaikki ilmaantuu, kuten on tehnyt tähänkin asti. Ja minussa on kaikki se, mitä tarvitsen, omien askeleitteni ottamiseksi.” - Anne Kevätjoki-