sunnuntai, 17. marraskuu 2019

Elämän kipukohtia...

Jokaisella meillä on elämässämme kipukohtia. Toisilla arpia on enemmän, toisilla ehkä vähemmän, mutta tähän ikään mennessä ole jo oppinut, että koskaan et voi tietää toisen kantaman tuskan määrää. Minulla on luulo, että ihmiset pyrkivät mahdollisimman pitkään ratkomaan ongelmat vain omassa päässään.

Niin tein itsekin, kun tajusin, että minulta vietiin iäksi tietyt asiat. Kipein niistä koskee nimenomaan mahdollisuutta kommunikoida esimerkiksi rakkaideni kanssa. Kuka teistä haluaisi keskustella tulkin kautta arimmista elämänne asioista? En minä ainakaan... Totuus taulustakin on, että esimerkiksi isääni en enää raaski velvoittaa taulun kanssa kommunikoimaan. Se on yllättävän rankkaa jos sitä ei tee säännöllisesti. Jäljelle jää sähköposti isän kanssa kun tahdomme jutella vain kahden kesken. Kirjoitan työkseni kaiket päivät koneella... Se on todella aikaa vievää, raskasta ja silmiä rasittavaa. Siksi sähköpostikeskustelutkin ovat jääneet vähälle. Liian vähälle.

On alkamassa mielenterveysviikko. Te, jotka pystytte, käyttäkää mielenterveyspalveluja mieluummin ajoissa kuin liian myöhään jos yhtään siltä tuntuu! Viisaita ovat he, jotka hakevat apua ajoissa. Vaikka pääni irtoaisi, aion kirjoittaa (eli jutella) rakkailleni mieltäni painavista asioista tällä viikolla. Viikosta tulee ihan hurja: luento mielenterveyskuntoutujille (kolmen tunnin matkat päälle), ystävän tukena käyminen erittäin aran asian tiimoilta (viiden tunnin matkat), puheterapia Keuruulla, myyjäiset ja pari jumppaa väleissä..

MUTTA: pääni hajoaa, jos en saa jutella mieltäni painavista asioista! Pelkkä hymiö ei aina riitä...

46687847_10215667042926916_2170632821645

 

 

sunnuntai, 3. marraskuu 2019

Pikkuenkelin tarina <3

enkeli.jpg

Minulla on kotonani ehkä sata erinäköista ja -kokoista enkeliä. Osan olen saanut, osan löytänyt tavaroistani ja jokusen (!) olen ostanut. Pyhäinpäivän perinne muistaa poisnukkuneita rakkaita on traditio, jonka toivoisin säilyvän iäti.

Liian monena vuonna olen tyytynyt polttelemaan kynttilöitä kotona - isäni tai veljieni hoidellessa suvun hautakynttilöitä: äidin hauta on niistä omaa sydäntäni lähinnä. Tänä vuonna isäni on ansaitusti etelän lämmössä ja veljeni ovat tällä hetkellä satojen kilometrien päässä äidin haudasta. Päätin jo kuukausi sitten, että nyt on äidille paljon asiaa. Tiedotin muille, että pääsen haudoille. Isältä tiedustelin Pikkuenkelin vointia. Kuultuani sen rapistuneen, päätin korvata sen toisella.

Ai mikä Pikkuenkeli?

Tässä ote kirjastani Sydämeen tatuoitu (Myllylahti, 2017) :

"Vanhempani ostivat minulle legendaarisen ”Pikkuenkelin”, kun olin kuoleman rajoilla. Se seurasi minua kaikkialle, kunnes äidin syöpä uusi. Se oli siitä lähtien äidillä aina syöpähoidoissa mukana. Jos minulle puolestaan tehtiin joku operaatio, se kiikutettiin minun turvakseni. Näin meille molemmille tärkeä turvan symboli reissasi välillämme jokusen vuoden. Ainoa kerta, kun äitini jätti Pikkuenkelin matkastaan oli kohtalokas. Me läheiset aavistimme, että äidin lähtölaskenta oli alkanut. Pikkuenkeli vartioi nyt Virroilla elämäni rakkaimman naisen hautakiveä. Se tuntuu oikealta."

Päätin tänään ennen haudalle lähtöä, että rakas Pikkuenkeli olkoon vaikka pelkkä möykky, sitä ei korvata MILLÄÄN, kunnes se itse haluaa väistyä... Päätös oli huojentava: näyttää kuin enkeli kiittäisi rujosti hymyillen! Yksitoista vuotta se on uskollisesti vartioinut sateessa, pakkasessa ja helteellä äitini kaunista hautaa. Sillä on vielä monta tärkeää työvuotta jäljellä!

Pikkuenkelin näkeminen toi hymyn huulilleni. Se iski mielikuvissani silmää sanoen: "Kaikki hyvin, rakas <3 ".


 





sunnuntai, 6. lokakuu 2019

Loma!

Lähdin Rodokselle huilaamaan viikoksi. Mukaani otin kaksi nuorta Enkeliäni, jotka eivät ole ulkomailla ennen kanssani reissanneet. Luottoni heihin oli kuitenkin täydellinen, sillä positiivinen asenne, hyvä kommunikaatiotaito, riittävä kielitaito ja Enkelin huumori olivat jo tiedossani. Nämä ominaisuudet  siivittivät meidät upeaan lomaviikkoon, jonka aikana koimme paljon uutta, selvisimme kympillä tiiminä , rentouduimme, nauroimme ja palasimme rättiväsyneinä mutta iloisina koleaan Suomeen. Tässä menee yksityisyyteni yksi raja: paljon voisin kertoa, mutta nyt annan joidenkin satunnaisten kuvien vaan kertoa jotain reissustamme.

14.jpg2.jpg1.jpg11.jpg9.jpg10.jpg15.jpg16.jpg3.jpg17.jpg6.jpg4.jpg5.jpg7.jpg18.jpg13.jpg12.jpg19.jpgindex.jpg

Vaikka mitä yritin, tämä tukkaani fiilistelevä papukaija halusi päättää kuvakavalkadin. Iloa, Marja <3

 

sunnuntai, 15. syyskuu 2019

Minä ja ennakkoluulot

Tunsin itseni hetkellisesti höppänäksi ilmoittautuessani elokuun lopulla syyskuiseen Hämeenlinnan Opettajainkoulutuslaitoksen 100-vuotispirskeisiin. Höppänä fiilis tuli siitä, että valmistumisestani opettajaksi on jo hulppeat 33 vuotta! Lähdin kohti Hämeenlinnaa sillä oletuksella, että en tunnista ketään.

Jokin helvetillinen karma on estänyt minua järjestelmällisesti osallistumasta esim. kurssitapaamisiin. Milloin olen ollut ulkomailla, milloin sappikivileikkauksessa tai omia luentoja pitämässä...

Ennakkoluuloni karisivat jo Upseerikerhon portailla, missä tuttu Kaitsu oli meitä vastassa ja auttoi neidot sisään. Liikutuin hetkellisesti, kun graduparini syöksyi minua halaamaan. Saapumishetki osui nappiin, sillä en ollut pysyä pöksyissäni saadessani halata rauhassa minulle niin tärkeitä RuRun jäseniä. RuRu on lyhenne Ruunien Ruunista, joka koostuu yli kurssirajojen urheilullisista, pilke silmäkulmassa aikanaan kimppaantuneista miesopettajista. Näiden miesopiskelijoiden kanssa pelasin etenkin salibandya enemmän kuin laki salli, heiltä opin joukkuehenkeä, huumoria ja tunsin olevani aina "hyvä jätkä" heidän seurassaan.

Luulen, että RuRu syntyi kauan sitten jonkun saunaillan jälkeen, mutta porukka on pysynyt ihailtavan yhtenäisenä ja upeat juhlat työllistivät heitä silminnähden :)

Kun salillinen opettajia kajautti Hämeen maakuntalaulun tunsin tulleeni kotiin. Silmänurkka kostui ja tuijottelin seinille. Sinä ohikiitävänä hetkenä tunsin, kuinka juurteni mukaisesti kaipaan Hämeeseen!

Illan edetessä huomasin, että tutut ihmiset tulivat kursailematta juttusille ja KUKAAN ei ujostellut tapaani keskustella. Ennakkoluulot tulivat puhtaasti minun puoleltani. Niinhän se menee --> rajoitteet ovat usein omassa päässä.

Olipa hauskaa! Kiitos Ruunat <3

69768752_424934828373039_214631938115030


sunnuntai, 25. elokuu 2019

Koska...olen tällainen

Minua ahdistaa. Kuulin juuri radiosta vuosisatoja vanhan kappaleen,  jonka sanoille perustin joskus kaikki tulevaisuuden haaveeni. Se oli laulu, joka sai sydämeni laulamaan milloin rakkaudesta, milloin kaipauksesta. En ihmettele, että se on suosittu taas. Sanat ovat tärkeitä.

Olen aina ollut tarkka sanoista. Väitän muistavani sanatarkasti tiettyjä asiayhteyksiä ja huomaan välittömästi sanoista tai niiden järjestyksestä, mikä ei ole minun sanomaani.

En ole enää yllättynyt, että minusta tuli kirjailija. Sehän on sanoilla askartelua. Nyt jo kolme kirjaa kirjoittaneena voin tunnustaa, että jokaisen kirjani sivuilla on minulle tärkeitä piilomerkityksiä enemmän kuin kukaan voi edes aavistaa. Siitä syystä en kestä lukea omia kirjojani. Siitä syystä  tuntuu kuin veitsi olisi kurkulla joka kerta kun uuden kirjani julkistus lähenee.

Kirjoittaminen on kiehtovaa, mutta epäsosiaalista ja yksinäistä puuhaa. Ajoittain tekisi mieli heitellä  pienillä kivillä heitä jotka häiritsevät keskittymistäni! Onkohan tämä viisasta mielenterveydelle? Huomaan nimittäin että sosiaalisuuteni vastapainona minussa asustaa pieni mörköerakko. Käynti Valamon luostarissa ei ollut mikään läpihuutojuttu. Olisin voinut kuunnella hiljaisuutta kauniissa luostarissa vaikka aamuun asti.

Syksyn tulo ahdistaa. Varsin sosiaalinen periodi ei anna aikaa mörköilylle. Siispä hautauduin tänään kirjoituskammiooni synkistelemään. Sytytän tuohuksen ja annan Enkelin puhua itsekseen... Joskus on pakko olla vain... oma itsensä!

Mukavaa syksyn odotusta mussukat <3 Mustikka-Marja

69279112_669325536865261_147782052053044