sunnuntai, 3. toukokuu 2020

Äitienpäivän 2020 lähestyessä

Äitienpäivä on ollut minulle aina tunteellinen päivä. Vappu sen kyljessä on puhtaasti kevään hurlumheipäivä, joka minun kalenteristani poistuisi ensimmäisenä, jos juhlapyhiä alettaisiin arvottamaan. Ehkä nuorena olisin ollut eri mieltä.

Tämän vuoden äitienpäivänä kaikki on toisin, vaikka päivän arvo silmissäni ja sydämessäni säilyy. Nuoret aikuiset lapseni asuvat akselilla Joensuu - Jyväskylä - Tampere. Eilen käytyjen keskustelun pohjalta yksi heistä (joka on pysytellyt vapaaehtoisessa karanteenissa) luultavasti saapuu äitienpäivänä ilokseni. Toisen syvä huoli oli se, ettei vahingossakaan tartuta oireettomana minua ja työyhteisöäni. Monella avustajallani on perhepiirissään riskiryhmäläinen, joten kynsin hampain yritän pitää joukkoni terveenä. Sovinkin, että minä voin autoilla ja näemme kahvitellen jossakin ulkona kun  kelit lämpenevät. Kolmas rakkaani on osittain työelämässä, joten joko autoilen moikkaamaan tai näemme tuonnempana.

Hallituksen purkaessa vähitellen rajoituksia ihmisiltä tuntuu hämärtyvän se fakta, että Covid-19 pandemia ei todellakaan ole voitettu! Huomaan itsekin lukevani "tilastoja". Siinä samalla havahdun: näin monta joillekin rakasta ihmistä on menetetty...

Odotan hermostuneena koulujen avaamista. Opettajat palaavat työpaikalle tai tekevät etätyötä: en usko, että se on opettajakunnan huoli. Suomi on  täynnä yhtenäiskouluja (1. -9. lk) sekä homekoulujen takia parakkeihin esim. verholla eroteltuja luokkia. Yksistään käsienpesu tulee olemaan ongelma: turvavälejä on mahdoton pitää, eikä sellaista luokkahuonetta ole olemassakaan, jossa täysin aikuisten fysiologiaa vastaavat 8. - 9. luokkalaiset eivät urakalla levittäisi virusta. Toivon tietysti parasta, mutta miten on perusteltavissa samaan aikaan 10 hengen joukkokokoontumisten kieltäminen?

Olisin mieluummin avannut ruokaravintoloita,ym. joissa turvavälit ja väkimäärä ovat kontrolloitavissa. Opettajien siirtyminen etätöistä koululle ei tätä kansantaloutta juurikaan hetkauta.

Äitienpäivästä minun piti kirjoittaa :) Paras äitienpäivälahja tänä vuonna taitaa olla pysyä kaukana äidistä...

Kukin tehkööt omat ratkaisunsa, mutta kelien lämmetessä pidetään terveys edellä, ettei tarvitse myöhemmin katua!

Rakkaudella äiti Marja <3index.kiitos%21.jpg








sunnuntai, 12. huhtikuu 2020

Nuoriso

Olen ollut joskus itsekin nuori. Muistan kuinka rehtorin poikkeuskielto ärsytti: ruokavälitunnilla ei saanutkaan lähteä kaverien kanssa kylälle munkkipossun ostoon... Voi sitä kollektiivista kapinointia ja urputusta vaikka kyse oli yhdestä poikkeuspäivästä!

Tältä kokemuspohjalta ja paljon nuorten kanssa toimittuani voin kuvitella minkälaisten haasteiden kanssa kodit kamppailevat nyt. Normaaliaikoinakin nuoruus on huumaa. Se hormonien heräämisen aikaa, kaveriporukkaan samaistumista, villiä ja vapaata omannäköisen elämän esikoulua. Kilteinkin teini kyseenalaistaa sääntöjä, rajoituksia, auktoriteettejä ja yhteiskuntaa.

Entäpä nyt? Huuma ja elämän jännitys muuttuikin "yhdessä yössä" neljän seinän sisällä rajoitetuksi etäkouluksi. Oman perheen jatkuva läsnäolo saattaa äkkiseltään tympäistä. Vaikka kuinka somettaa kaverien kanssa, vapauden puute repii hermoja. Rajat ja rakkaus ovat koetuksella.

Yhdessä.

Nyt on ainoa toivomme kokea, kärsiä ja rakentaa yhdessä. Sodan aikainen "kaveria ei jätetä" sopii mielestäni tähänkin aikaan. Toivon kaikille perheille paljon voimia, rakkautta ja kärsivällisyyttä viimeisimmän kirjani (Karhunpesä 2019 , Mediapinta) sanoin:

"Nuoria pitäisi tukea, neuvoa ja kannustaa elämän suurissa käännekohdissa. Täysi-ikäisyys ei ole tae siitä, että nuori on valmis siirtymään luontevasti aikuisten maailmaan.

Aikuistuvan on annettava kokeilla siipiään siten, että hän tiedostaa taustatuen turvallisuuden. Terve kasvualusta antaa vapautta ja itsenäisyyttä. Hyvä kasvattaja ei tyrkytä ”oikeita” vaihtoehtoja, vaan auttaa ja neuvoo kysyttäessä.Avoimessa hengessä käyty keskustelu saa usein nuoren itse oivaltamaan elämän suuria asioita.

Herkillä tuntosarvilla varustettu tuttu aikuinen on kallisarvoinen apu elämänkokemuksensa ansiosta. Luottamus mahdollistaa tämän vuorovaikutussuhteen toimivuuden.

Kasvattajan on kuitenkin tiedostettava inhimillisyyden nimissä oma jaksamisensa – onhan vanhemmuuskin ikuista kasvamista".

Pysytään terveinä, rohkeina ja luottavaisina, love Marja abi2.jpg

 

 

sunnuntai, 22. maaliskuu 2020

Uusi tilanne..

 

Elämä on tässä ja nyt...

Päätin etukäteen,  että en kirjoita sanaakaan vallitsevasta Korona- pandemiasta.  Koska mikään muu ei nyt (ymmärrettävästi) ylitä uutiskynnystä ja mietin asioita kuitenkin itsekseni, päätin pohtia "ääneen".

Jokainen meistä joutuu viimeistään nyt arvottamaan elämänarvojaan ja miettimään sitä kaikkea hyvää ja arvokasta elämässään,  joka oli peruselämää vielä viikko sitten. Kun joku katastrofi uhkaa olemassaoloamme, ymmärrämme toivottavasti enemmän elämän tarjoamasta hyvästä.

Rakkaus on epäitsekkyyttä, se on toinen toisistamme välittämistä, asioiden jakamista ja yhdessä niistä huolehtimista. Tai niin sen pitäisi mielestäni olla. Kun seuraa poikkeusoloihin suhtautumista, erottuu valitettavasti aina itsekkyys ja ahneus, jonka hintaa me tulemme kansakuntana maksamaan vielä pitkään. Mitään aavistamatta kirjoitin viimeisimpään kirjaani, Karhunpesä, näin:


"Sofia miettii surullisena näkemäänsä. Olisi syytä nauttia elämästä silloin, kun elämän perusasiat vielä rullaavat. Murehdimme liikaa olemattomia murheita. Mikä pahinta, valitamme aivan liikaa joutavista asioista! Edes tämän kun ihmiskunta ymmärtäisi, maailma olisi parempi paikka elää".

Meillä on demokraattisesti valittu hallitus, joka Tasavallan presidentin ja Suomen korkeimman terveysviranomaisen THL:n kanssa neuvoteltuaan on opposition tukiessa asettanut melko selkeät peruslinjaukset, joilla on tarkoitus suojella Suomen kansaa. Siitä on politikointi kaukana: kyse on kansallisesta turvallisuudesta. Kansalaisistamme on nyt kiinni, kuinka syvälle tässä kolmannessa maailmansodassa sukellamme..  Virus vastaan maailma.

Mielestäni on suurta tyhmyyttä nyt leikkiä huoletonta. Liian paljon kuulee sanottavan: "En jaksa seurata" tai "pitäisikö tässä vain murehtia?". Nyt juurikin pitää seurata uutisointia! Vähintäänkin sitä, mikä koskee meitä suomalaisia. Ei pidä murehtia, mutta kortensa kekoon pitää kantaa JOTTA ei tule niitä murheita.

Tiedän, että on vaikea asettua toisen ihmisen asemaan, mutta nyt on julmaa miettiä vain omaa hyvinvointiaan. Mitä teetkin, tee se yhteisvastuullisesti.

Toisaalta kaikenlainen paatos ja riehuminen sosiaalisessa mediassa vain pahentaa tilannetta: jotkut ahdistuvat yli äyräiden. Riittää kun pidämme yhteyttä rakkaisiin ja noudatamme suosituksia!

 

Pidetään yhtä ja pysykää terveinä <3 Marjacloser2.jpg

 

 

 

 

tiistai, 11. helmikuu 2020

Runotyttö sisälläni...

 

Sen se maksaa

yksinkertaisen ihanuuden maistaminen:

Enää ei maistu muu kuin se

mikä maistuu vielä enemmältä

Rakas, miksi kirkkautta onkaan

niin paljon vaikeampi kestää kuin pimeyttä?

Tommy Tabermann

 

Olen täysin juopunut Tommy Tabermannin runoista. Saatan vain tuijottaa jotakin runoa, lukien sen uudelleen ja uudelleen. Yleensä hänen runojen lukemisen myötä virittäydyn johonkin voimakkaaseen tunnetilaan: hämmennyn, tunnen itseni rakastetuksi, hylätyksi tai kaihoisaksi…

Koskaan Tabermannin runot eivät jätä minua kylmäksi. Niissä tuntuu eletty elämä. Kadehdin tuota runon kirjoittamisen taitoa, sillä vaikka kuinka yritän, runoni eivät täytä mielikuvaani julkaistavasta tuotoksesta. Näyttää siltä, että sisäinen runotyttö minussa ei koskaan uskaltaudu julkisuuteen.

Ihailen myös kuvataiteilijoita juuri siksi, että sukuni geeniperimä ei natsaa siinäkään lajissa… Musiikki ja etenkin laulamisen taito on periytynyt hyvin voimakkaasti molempien vanhempieni suvuista. Esiintyminen laulaen toi riemun sydämeen: huono itsetuntoni astui jossain vaiheessa peliin ja opiskeluaikana lauloin pääosin vain kuorossa. Myöhemmin lauloin lasten ”iloksi” joka ilta ”Joka ilta kun lamppu sammuu…” ehkä kymmenen vuotta? Nykyisin laulan päivittäin – omassa ”suljetussa maailmassani :)

Ehkä se on ihan hyvä, että ihmisellä (esim. minulla) on pieni sisäinen kontrolli siitä, mitä lähtee tarjoamaan julkisuuteen… Lapset ovat tämän ulkopuolella, sillä hehän vasta kokeilevat kykyjään! Löysin jo edesmenneen äitini ”Ystäväkirjan”, johon vanhin serkkuni, Elisa, on kokeillut runosuonensa ylitsevuotavaa pulppuamista. Tunnistan kuuluvani sukuuni!84486005_206046127209816_608789576730804kansi.jpg86173925_230146314670028_900378248370297

keskiviikko, 5. helmikuu 2020

Sosiaalinen erakko

Sosiaalinen erakko?

 

”Haluatko korvatulpat?”, kysyy nuori avustaja, kun huomaa minun tuijottavan ikkunasta Levin lumisia puita. Havahdun syvistä mietteistä ja todellakin haluan korvatulpat: olen seurueessa, jossa nauru raikuu ja ääni kohoaa. Yleensä olen sosiaalinen luonne, mutta nyt on sellainen hetki, että vaikka maksaisin täydestä hiljaisuudesta.

Mietin sitä mielikuvaa, jonka ihmiset saavat minusta ja tekemisistäni sosiaalisen median kautta. Totta on se, että rakastan toimintaa ja matkustan paljon. Yleensä kuvissa näkyy hymyilevä, laitettu Marja. Kuvista ei sen sijaan välity salattu puoleni: en kestä päivääkään ilman yksityisiä, hiljaisuutta huokuvia mietintähetkiäni. Nuo hetket ovat minulle ja hyvinvoinnilleni välttämättömiä.

Kotona viikonloppuisin rakastan hengailla yöasussa, tukka pörrössä ja meikin rippeet kasvoja kehystäen. En kaipaa vieraita. Itse asiassa sanon avustajille, että ”en ole tänään tavattavissa, jos joku kysyy.” Vetäydyn kuoreeni enkä oikeastaan puhu kenellekään mitään. Tunnistan kaikki sosiaalisen erakon väijyvät elkeet itsessäni. Minun nykyisestä työstäni vain murto-osa näkyy ja kuuluu luennoilla tai kirjoissani. Kaikki näkevät ja kuulevat tuotokseni, mutta harva ymmärtää, paljonko yksinäistä mietintää sen eteen olen tehnyt.

Olen aina ollut asioiden etukäteissuunnittelija. Iän karttuessa huomaan kuitenkin aivojeni tarvitsevan yhä enemmän hiljaisuutta saadakseni levottomat sosiaalisuuteni jäänteet tuupattua taka-alalle. Mummoilua tai ei, haluan olla myös kotihiiri, kun siltä tuntuu.

Aamulla avustajat hääräävät ennalta sovittuja ja – sopimattomia askareitaan minun suunnistaessa hyvin pian aamupalan jälkeen tietokoneelle suoltamaan yölliset mietintäni pois päästäni. He näkevät jo aamutoimien aikaan, olenko juttutuulella vai täysin ”sulkeutunut” omiin ajatuksiini. Pikku erakko on asunut minussa aina.

Lapsena painelin metsään mietteineni, opiskeluaikaan kyyhötin aika-ajoin kämpillä ovea avaamatta ja aikuisiässä erakoiduin joko mökille tai saunaan. Nykyään tätä kaikkea kutsutaan ”akkujen lataamiseksi”. Olkoon rauhoittuminen ajatustensa ääreen minkä nimistä tahansa, suosittelen!

Kuormitun huomaamattani liiasta sosiaalisuudesta, vaikka sitäkin puolta elämästäni rakastan. Minusta ei ole kaupungissa eläjäksi: ruuhkissa odottaminen tai niiden jatkuva ennakoiminen, taukoamaton ihmisvilinä, isojen ostoskeskusten hälinä ja lasten kasvattaminen betoniviidakossa eivät yksinkertaisesti ole minua.

Meillä on upea, monimuotoinen Suomi. Ihmisten henkisestä hyvinvoinnista tämä valtio elää. Yrittäjyys maalla ja kaupungeissa on maamme elinehto. Tasa-arvo on hieno sana, mutta mitä se kenellekin merkitsee? Minulle se merkitsee henkistä vapautta olla minä – joka tavalla.