En malta olla tänään lisäämättä tuoreen kirjani "Sydämeen tatuoidun" sisältämää kohtaa omasta äitikullastani, joka häärii nyt pilvien yläpuolella, suojellen läheistensä joka askelta. Äitini hyvin tuntien ja aistien,  olen melko varma että hän johtaa jo melkoista enkeliarmeijaa rautaisella, mutta ymmärtävällä vaistollaan, hymy huulillaan. Äiti, iloa sinne jonnekin <3

 

Äiti

Maatalon emäntänä äitini hipoi täydellisyyttä. Vain konehommat hän jätti selkeästi isälle. Hänen uskomaton energiansa työnteossa pisti miettimään, mistä tuo superpakkaus oikein ammensi sekä henkiset että fyysiset voimansa? Varhaislapsuudessani äiti hoiti meidän kolmen lapsen lisäksi pippurista Lyyti - mummua, joka oli melko ankara ja temperamenttinen luonne. Luottamus säilyi kuitenkin äitiini, jota hän säälimättä komensi ja juoksutti.  Kestovaippoja meidän lapsuudessa ei tunnettu, talossamme ei ollut sisävessaa, eikä lämmintä vettä tullut. Pyykkikonetta ei ollut, vaan pyykkipäivinä likaiset vaatteet keitettiin.

Meillä oli aina siisti koti, vaikka me lapset emme vielä hirveästi osanneet auttaa – ehkä päinvastoin.  Mutta heti kun oli järkeä sen verran päässä, että meihin saattoi luottaa, saimme opetella maatalon töitä. Navetan lisäksi oli tietysti kaikki kotityöt ja heinäpeltohommat, rehunteot, talvella metsäsavotat. Kun pakastintakaan ei ollut, ruoanlaitto ja leipominen olivat arkirutiineja.

Äitini teki kaiken itse: ruisleivät ilman hiivaa ikivanhasta leivänjuuresta, mämmit, simat ja kaikki jouluruoat. Muistan ikuisesti lihapiirakat ja ”pytynkansijuuston”, jota hän paistoi kannen päällä takan edessä. Miksi ihmeessä en opetellut näitä perinteitä?

Äiti keräsi kaikkia mahdollisia marjoja ja sieniä, laittoi pappani pyydystämät kalat ja isäni metsästämät hirvenlihat ruoaksi. Luomutalous, nykyään sanotaan.

Äitini oli herkkä, temperamenttinen aito punapää. Iän karttuessa kovan työnteon vähän helpottaessa mummumainen lempeys ja huumori puhkesivat kukkaan. Tiukka työilme vaihtui hassuttelevaan, rentoutuneeseen peluriin. Lapsenlapset muistavat aina innokkaan Finanssi- tai kortinpelaajan. Mummu kehitti omat koukeronsa joka peliin ja voi sitä itsepäisyyden määrää, millä hän vei omat sääntönsä aina läpi!

Menetin äitini kun olin neljäkymmentäviisivuotias. Monivuotinen eri puolilla jyrännyt syöpä riisti hänet meiltä. Kuoleman kohtaaminen tuntui silloin jumalten kostolta. Olin itse halvaantunut ja puhekyvytön. Olo oli niin epäuskoinen ja lohduton, että tunsin Jumalaa kohtaan vain silkkaa pettymystä. Oma elämän lahja tuntui yhtäkkiä epäreilulta. Kaikki sanottavat tärkeät asiat tulivat onneksi kirjoitetuiksi äidille.

 

 Pääsiäisenä otin lapset mukaan katsomaan mummua. Kerroin rehellisesti, että nyt on luultavasti jäähyväiskerta. Toukokuisena aamuna hän oli jo poissa.  Rakkaani elämän aivan viimeisinä päivinä en enää häntä nähnyt. En ole ikinä kysynyt isältä, miten syövän loppuvaihe meni. Oma luuloni on, että äiti kieltäytyi lopussa epäinhimillisistä hoidoista. Hän eli elämänsä sellaisella energialla, että en voi kuin ihailla. Laiskuuspuuskan iskiessä mietin joskus äitini väsymyksen torjuntatapoja. Häneltä opin jo nuoruudessani sen, että mitä tahansa tapahtuu, asioita voi työstää ilman katkeruutta.

Pohjaton suru on vaihtunut hyviksi ja vieläkin tärkeämmiksi muistoiksi. Kaipaus on ja pysyy. Tuona toukokuisena äitini poismenon päivänä elämän kiertokulku ja tarkoitus valkenivat: ei meitä tänne ole ikuisiksi ajoiksi luotu vaeltamaan. Siksi rakastamisen tärkeys ja tarpeellisuus vielä kaksinkertaistuivat sisälläni.

Nykyään äidin maaliskuinen syntymäpäivä on aina merkityksellinen päivä. Se on hyvien muistojen ja kevääseen siirtymisen merkki.

 

Mitä enemmän itselle tulee ikää, sen paremmin ymmärrän ammentaa äitini elämänfilosofiasta ohjeita omaan elämääni. Tiedän, että hänen toiveensa oli se, mitä nyt toteutan tukka putkella hymyillen: elän elämääni, joka päivästä iloiten! Rakkaudella, Marja <3 images.jpg