Koko alkuvuoden 2021 tykitin kuin mielipuoli uutta käsikirjoitusta syksyllä ilmestyvään kirjaani. Kun tavoite tuli tarpeeksi maaliin, levoton mieleni mietti jo seuraavaa projektia. Eräänä yönä sen sitten keksin: halusin kirjalleni trailerin, sillä näin sieluni silmillä sen potentiaalin, mikä trailerilla tässä kirjassa voisi olla.

Helpommin ajateltu kuin tehty! Onneksi en siinä vaiheessa tiennyt, mihin olin ryhtymässä... Kysyin rinta rottingilla tuttua saarijärveläistä trailerin tekijää projektiin ja tajusin vasta sen jälkeen, että traileri on tosiaan rahoitettavakin. Alkoi epätoivoinen apurahojen anomusten kirjoittaminen, suosittelijoiden haaliminen, itsensä kehuminen, perusteluiden keksiminen ja sopivien apurahan myöntäjien metsästys.

Kaiken ollessa ihan vasta alkusuoralla, tajusin, että trailerin videoija ei ollut tietenkään lukenut koko kirjan käsikirjoitusta tai edes pätkääkään siitä. Minä en ollut koskaan tehnyt videokäsikirjoitusta, joten koko soppa alkoi tuntua perin tutulta: olin aloittanut projektin taas suuren tunteen vallassa, ilman minkäänlaista realismia. Tarvitsin kipeästi apua ja ketkäpä muut sopivat rikoskumppaneiksi paremmin kuin Enkelit? 

Huhtikuussa suuntasimme Leville Anun ja Julian toimiessa kanssani käsikirjoituksen teossa ja Heli vastasi paljosta muusta. Posket innosta punoittaen väkersimme viikon aikana niin massiivisen käsikirjoituksen, että Joonas, kuvaaja, oli tukehtua pullaansa, kun esittelimme ensimmäisen version. "Niin tästähän on tarkoitus tulla traileri eikä elokuva", sai Joonas vihdoin kakistettua ulos... Nauroimme porukalla, sillä käsikirjoitus sisälsi kaikkea maan ja taivaan välillä.

Apinan raivolla lyhensin kässäriä Julian kanssa puolella ja lopulliseen versioon Joonas joutui pistämään luovuutensa vielä peliin, että siitä saatiin trailerimainen.

Kesän jo ollessa pitkällä sain tiedot apurahoista ja kivi vierähti sydämeltä, olinhan lähtenyt soitellen sotaan... Videoinnit sovittiin heinäkuulle. Kuulostaa helpolta, mutta... Tilanne oli se, että kuvauksiin piti lähtökohtaisesti osallistua koko Enkelparvi ja Helin kana :) Osa oli lomalla, osa muualla töissä tai muuten estynyt ja sääkin piti osata ennustaa. Lisäksi trailerin kuvaaja on huipputason juoksija, jonka suomenmestaruuksien määrää en edes tiedä... Kalenterit huusivat hoosiannaa ja tuskanhiki alkoi nousta pintaan yhdellä jos toisella.

Lopulta saimme juntattua kuvaukset kolmen päivän sessioihin, joista ei naurua ja älyttömiä tilanteita puuttunut. Viimeiselle kuvauspäivälle oli luvattu sadetta koko päiväksi, mutta kuin siunauksena projektillemme kuvaussää oli upea! Lopussa draamaa alkoi syntyä, kun Joonas oli jo Kalevan kisoissa ja viesti sieltä kesken kisojen, että ei saakaan editoitua siellä niin kuin oli suunnitellut! Minä menin aivan paniikkiin, koska otin jo etukäteen syyt niskoilleni, jos Joonas ei voittaisi tuplamestaruutta. Kisat menivät hyvin ja siitä viikon päästä hengitin taas niskassa, kun Joonas yritti pakata tavaroita Suomi-Ruotsi maaotteluun...

Maaliin päästiin joka asiassa ja haluankin kiittää tuhannesti Joonas Rinnettä, joka kuvasi ja editoi trailerin ( Jos rehellisiä ollaan, kävi minun Joonasta eräänkin kerran sääliksi, kun hän yritti pitää kaakattavan naislauman jossakin järjestyksessä :) ) Lisäksi kiitän ihan jokaista Enkeliä kärsivällisyydestä ja heittäytymisestä sekä ystäväni Varpu Sihvonen ansaitsee halauksen trailerin englanninkielisestä versiosta!

Lopputuloksen näette tästä linkistä: https://www.youtube.com/watch?v=OpwLLLBZ15Q&t=10s

Iloa ystävät, Marja

 

Olen ylpeästi maatalon tyttö. Olen siis elänyt tärkeän osan elämääni luonnon helmassa. Monimuotoinen luonto on ollut luonteva osa aina arkista elämääni. Kunnioitukseni sitä elinympäristöä kohtaan on ollut tavallaan osana elämääni sen kummempia miettimättä, tarjosihan se aikanaan elannon perheelleni.

Metsästys ja kalastus ovat nekin olleet luontoa arvostaen elämässäni mukana kuten sienestys, marjastus ja ravustus. Kaiken maailman koppakuoriaiset, hämähäkit, madot ja muut ötökät ovat tulleet tutuiksi.

Huomaan kuitenkin, että halvaantumiseni toi mukanaan asioita joita ennen en edes miettinyt... Kuluva kesä on ollut minulle, kesän lapselle, unelmien täyttymys lämpöineen. Vietän melkein koko vuoden sisällä, koska raajojeni nykyinen verenkierto on heikentynyt. Palelen usein. Niinpä kesän lämpö on hellinyt raajojani koko rahan edestä.

Takapihalla on rakastamani puutarha terasseineen, jossa olen kiduttanut avustajiani milloin lautapelejä pelaten, jäätelöä syöden tai auringossa kärventyen. Tähän liittyen sattui muutama yhteenotto luonnon kanssa :)

Takapihani on ötököiden ja etenkin pölyttäjien kultakaivos.Siinä missä aktivistit vouhkaavat pölyttäjien sukupuuttoon kuolemisesta, lisääntyy iloinen pörinä minun kukkieni kimpussa. Eräänä päivänä hikoilin tapani mukaan terassin kuumuudessa ja avustaja lähti hakemaan päivittäistä jäätelöannosta sisältä. Hän ehti olla pois ehkä minuutin kun pullea kimalainen istui leualleni imemään hikeäni. Yritin tehdä leukaliikkeitä jotta olisin saanut herhiläisen pois iholtani. Vaan miten kävikään? Karvainen ystävä sujahti suuhuni! Olin paniikissa, sillä en pystynyt huutamaan ja saatoin vain rukoilla että karvapallo ei tykkää ammollaan auki olevasta suuvärkistäni... Onnekseni hampaat olivat kai pesemättä ja pörriäinen ampaisi kuin nuoli paremmille apajille. Olen allerginen tosi monille luonnonkin asioille ja näin jälkeenpäin tajusin kuinka vaarassa olin ollut.

Yölliset kamppailut ovat naurattaneet, mutta myös työllistäneet yöpartiota. Milloin kärpänen on kiusannut minua pari tuntia yöllä naamallani istahdellen tai tunnistamaton ötökkä tunki tunnin ajan suuhuni, saaden minut melkein menettämään järkeni! Yöpartion tullessa paikalle sanoin suu tiukasti kiinni: "Tappakaa se!" Ötökkäraukan ruhjoutunut keho oli suupielessäni ja raajat roikkuivat siinä vieressä... Yäk!

Olen aina luonnon puolesta mutta rajansa minunkin luontoystävällisyydellä.

Nautitaan vielä kesästä, Marja <3

 

Kuva: Siina Nissilä

 

Taito puhua

Hymyilen itsekseni paluumatkalla Joensuusta. Nuorin lapsistani toteuttaa siellä nuoruuden haavettani. Halusin psykologiksi. Siitä aineesta pidin niin paljon, että vain kymppi todistuksessa tyydytti minua lukiossa. Haaveeni ei toteutunut ammatiksi asti, mutta keittiöpsykologina olen toiminut koko erityisen elämäni ajan.

En osannut edes unelmoida, että perheessäni olisi joskus kallonkutistaja omasta takaa. Syksyllä ilmestyvässä kirjassani avaudun esimerkiksi siitä, kuinka olisin aikanaan tarvinnut keskusteluapua, kun sairastuttuani elämäni edellytykset riistettiin lähes kokonaan. Kommunikaatiolleni ei annettu mitään mahdollisuutta. Psykologia ja pappia tarjottiin kuin kuolevalle, mutta raastava tarpeeni puhua sivuutettiin. Siinä vaiheessa kolme alaikäistä lastani olivat iässä, jossa puhumista ja juttelua olisi tarvittu eniten. Kuittasin asian aikanaan huumorilla ja kerroin, miten mykkä käy psykologilla, mutta se oli vain eräs selviytymiskeino. Onneksi rakkaani olivat kekseliäitä ja saatoin sanoa asioitani. Pienin askelin kaikki alkaa, myös kommunikointi, joka ei ole terveellekään itsestäänselvyys.

Suomalaisten mielenterveystilastot ovat kansainvälisessäkin vertailussa yhä huolestuttavampaa luettavaa. Valitettavasti asiaa ei ratkaise loistava menestys MM-jääkiekossa, jonka loppuottelua tätä kirjoittaessani jännittyneenä odotan. Kansallistunteen kohoaminen on merkittävä itsetunnon ja sosiaalisuuden hetkellinen nostattaja, mutta päivittäisiä keinoja kaivataan kipeästi etenkin nuorison mielenterveyden hyväksi. Jäällä, kuten elämän pelikentälläkin on osattava vuorovaikutustaidot.

Koska oppivelvollisuus haluttiin puolipakolla nostaa, toivon että tämän taidon opettelu ei jää lisäntyvien teoria-aineiden jalkoihin. Uudistus tehtiin niin nopealla aikataululla, että enpä ihmettele, jos sisältöjen mietintä jäi taas kerran lapsipuolen asemaan. Aika näyttää. Karua muistuttaa jo eletyistä hetkistä, mutta kouluväkivallan toistuminen pitäisi olla kyllin hälyttävä muisto menneisyydestä.

Aikaa ei mielestäni ole mielenterveystyössä enää tuhlattavaksi. Ennaltaehkäisevä työ lasten- ja nuorten mielenterveyden edistämiseksi tulee aloittaa tänään, kotona. Miten olisi kasvattajan jokapäiväinen kysymys nuorelle: ”Miten päivä meni?” tai aviopuolisoiden muidenkin kuulumisten kuin kauppalistan päivittäminen? Yksinkertainen puhe höystettynä halulla kuunnella johtaa kultaakin kalliimpiin keskusteluihin. Puhumisen taito vanhempien opettamana on loistava ennakkoperintö.

Kommunikoikaa hyvät ihmiset, Marja

Tänään on minulle monimerkityksellinen päivä. Auringon paistaessa liput liehuvat, kynttilä palaa, onnittelen Timo-veljeäni nimipäivän johdosta ja mietin äitiäni, jonka kolmastoista kuolinpäivä on tänään.

Eurooppa-päivä on itselleni tärkeä siksi, että olen kiitollinen saadessani elää osana Eurooppaa. Se merkitsee minulle tiettyä turvallisuutta, vaikka tietenkään kaikki sen tuomat velvoitteet eivät aina lämmitä. Yksin ei ole kuitenkaan hyvä jäädä ja mielenkiinnolla seuraankin Britannian taisteluja tulevaisuutensa eteen.

Timo (kuten Juha-velikin) on ollut minulle  tuki ja turva varsinkin niinä hetkinä kun elämä on koetellut sillä rankimmalla kädellä. Olen aina pystynyt luottamaan häneen sekä henkisesti että konkreettisesti. Se jästipää on aina ollut minulle järjen ääni, jota aina lopulta uskon.

Äitienpäivä osuu aina välillä äidin kuolinpäivään. Oikeastaan se antaa juhlallisen merkityksen tähän keväiseen juhlapäivään. En osaa enää surra äitini poismenoa, vaikka tottakai satunnaiset kyyneleet sävyttävät tätäkin päivää...

Surun sijaan haluan joka äitienpäivä muistella jotain iloista häneen liittyvää asiaa. Hymy huulillani vertaan tänä vuonna äidin ja isän todistuksia. Niistä julkaisen tässä vain toisen. Voi olla että rakas isäni ei halua omaansa näytille, vaikka opettajana tiedän että todistus ei välttämättä kerro ihmisyydestä mitään. Äidin kohdalla se kertoo ennen muuta hänen sisustaan, tavoitteisuudestaan ja lahjakkuudestaan.

Lepää rauhassa rakas äiti, oma Suojelusenkelini <3,  Marjasi

Sanotaan, että onnellisuus on ihmisessä itsessään. Kyllä ja ei... Jokainen meistä arvatenkin  tavoittelee onnea ja onnellisuutta. Kukaan tuskin on aina onnellinen. Onnellisista hetkistä ei aina vaan tajua nauttia, sillä onnellisuushetket tulevat ja menevät.

Tajusin sen taas tänään, kun 88-vuotias isäni porhalsi autollaan ruusukimpun kera luokseni. Laskimme leikkiä, vaihdoimme kuulumisia ja suunnittelimme yhteistä projektiamme. Ohikiitävänä hetkenä ymmärsin, kuinka etuoikeutetun onnellinen elämä minulla  kaikenkaikkiaan on ollut ja on.

Kevät saa minut tuntemaan täysillä. Tämä oli tässä. Onnellisuushetki su 28.3.2021 <3

Marja