Tuntuu kuin kävisin tyhjäkäyntiä...

Luennoista on ollut parin viikon tauko ja sormeni syyhyävät jo tekemisen puutetta! Olen käynyt jumpissa, purkanut posteja, junaillut työlistoja mutta.. Kaipaan itseni haastamista. Tuntuu, että odottaminen ei ole minun juttuni.

Olen aina tavoitellut jotain. Pienestä pitäen. Tavoitteet eivät ehkä ole olleet aina kovin realistisia mutta unelmoimisen taidon ainakin opin.. Halusin esimerkiksi lentoemännäksi. Opiskelin kieliä uutterasti, luin Kitty-lentoemäntäkirjoja ja uneksin komeasta lentokapteenista. Näin sieluni silmillä itseni ympäri maailmaa ja lentäjäni rakkaus ympäröi minua kuin ruusut prinsessa Ruususen linnassa.. Tästä unelmasta minut tiputtivat maan pinnalle armaat veljeni, jotka tekivät harvinaisen selväksi, että minun kiloillani luotettavinkin lentokone tipahtaa eikä ahterini mahdu ongelmitta koneen käytävää ramppaamaan. Rankkaa..

Halusin opettajaksi. Se minusta tuli, mutta jotain puuttui koko ajan.. Halusin opettaa myös aikuisia. Sekin toteutui: vedin työn ja lasten ohessa monta vuotta aikuisten kahta alkeisryhmää englannissa sekä työikäisten- ja eläkeläisten rentousliikuntaa.

Aloin mielestäni toistamaan itseäni ja pyrin jatkamaan englannin opettajaksi. Tampereelle pääsin, mutta lasten ja velkojen takia yhtälö oli mahdoton. Pyrin Jyväskylään, mutta en päässyt.

Pyrin opinto-ohjaajaksi, mutta en mennyt haastatteluun - syytä en muista.

Aloin lukea erityispedagogiikkaa enkä oikein tiennyt miksi. Suoritin siitä perus- ja aineopinnot, kunnes tajusin, että niitä ei lasketa edes eduksi kun hain työn ohessa erityisopettajaksi. Pääsin ja sain erityisopettajan viran. Jo virassa aloittaessani tiesin, että tämä ei ole lopullista.. Aloitin rehtoriopinnot, jotka sairastuttuani jäivät kesken.

Ei ollut ihan helppo nakki tipahtaa "sairaseläkkeelle" parhaassa työiässä. Siispä päätin, että minusta ei väkisin tehdä työtöntä! Aloitin hyväntekeväisyystapahtumien organisoinnin. Aina kun jotain tuli valmiiksi - alkoi jo seuraavan voimanponnistuksen suunnittelu.

Kirjani kirjoittaminen haastoi minut vuonna 2003, sillä epäilin loppuun asti itseäni. Kun Häivähdykset sitten nousivat kammiostani, ei se riittänytkään minulle: halusin kirjailijan tittelin, jonka lunastaa kirjoittamalla itse kaksi kirjaa. Raivostutti nimittäin, että minua tituleerattiin neliraajahalvaantuneeksi. Sekö kertoi minusta kaiken?

Sain tittelini ja luennoitsijan hommat ja oman toiminimeni, jonka kautta totta vieköön olen ministi tutustunut yrittäjyyden haasteisiin.

Jotain puuttuu taas elämästä.. Minua ei ole luotu olemaan paikallani.. Jo viikon olen miettinyt miksi haluan isona..? Aika ilmeisesti näyttää?

Iloa, Marja Mietteliäs