Mietin usein Elämää. Oheistuotteena tulee mietittyä poikkeuksetta kuolemaa. Ei ole kenellekään uusi tieto että kuolema kuuluu elämään.

Kuulostaa ehkä vähän karulta, mutta kyllästyttää joskus se ihmisten ilmiselvä rajattomuuden tunne siitä, miten kaikella tavalla ihminen muka "hallitsee" ympäröivää maailmaa.. Kuolemaa ei ihminen tiettävästi pysty "hallinnoimaan". Keinoelämää toki pystytään letkuissa pitkittämään, mutta itse en näe siinä järkeä jos ihminen ei ole enää saavutettavissa rakkailleen.

Kuolemasta puhuminen on meidän kulttuurissamme vaikeaa joka tasolla. Ei se omakaan lempiaihe ole, mutta kuten sanoin, mietin kuolemaa usein. Oma kuolema mietityttää vain lasteni kautta.  Kenenkään lähtö ei  luultavasti tule "oikeaan aikaan" ja  kohdatessamme kuoleman lähipiirissä olemme kovin haavoittuvaisia. Muistot ja jaettu elämä saavat ihmiset usein vaipumaan surun synkkiin syövereihin. Läheisen poismeno jättää  paljon kysymyksiä, jotka kaikuvat alitajunnassa pitkään.

Jokaisella on lupa surra tavallaan. On vain oikeita tapoja kohdata henkilökohtainen suru. Toivoisin ihmisten miettivän läheisen kuolemaa. Luulen, että moni ihminen ymmärtäisi siten arvostaa esim. elinkumppaniaan ehkä toisin?

Olen opettanut lapsilleni omilta vanhemmiltani opitun tavan halata - niin tavatessa kuin erotessakin. Tämä tuskin vaatii selitystä?

Ihmiset, uskaltakaa rakastaa <3 , syvin syysmiettein Marja..