Tuli valvottua yö Rion olympialaisten tiimellyksessä. Toivottua keihäsmitalia ei tällä kertaa tullut. Herättyäni mietin pitkään, millä mielellä asia pitäisi käsitellä.

Asetuin keihäsmiesten tilaan: he ja kaikki muutkin olympialaisiin PÄÄSSEET urheilijat ovat tehneet monet neljä vuotta valmistautumista juuri olympialaisten suoritukseensa. Unohtaa ei toki voi ehkä elinikäistä satsausta urheiluun, joka on vaatinut lähes kaiken. Kun sitten sijoitus on vaikka 6. maailman huipulla - kolahtaa realismi: voinko minä kotikatsoja muuta kuin arvostaa ja kiittää kaikkensa antanutta urheilijaa?

Urheilija itse ja hänen valmentajansa ovat ne ainoat ihmiset, joilla on inhimillisesti oikeus olla pettyneitä jos he kokevat, että paukut olisivat riittäneet parempaankin. Suomalaisilla tuntuu olevan nykyään niin epätoivoisen kiihkeä toive urheilijoiden menestymiseen, että olen alkanut miettiä onko se jotenkin Suomen "pelastajan" odotusta?

Maallamme ei mene kansantaloudellisesti hyvin tällä hetkellä ja ilmiselvästi kaikki odottavat ulkopuolista "pelastajaa. Jotain, joka antaisi sysäyksen parempaan... Kaikki lähtee kuitenkin omasta itsestä, omasta pienestä asenteenmuutoksesta: vaatiminen,  purnaaminen tai vain omasta näkövinkkelistä katsominen ei auta meitä tässä tilanteessa.

Pettymyksen käsittely on hyvä taito. Minua on alkanut hirvittää se paine, joka urheilijoiden niskaan lyödään. Monilla ei ole uran jälkeen varmaa ammattia - heidät vaan unohdetaan uran jälkeen? Historiassa on karmeita esimerkkejä ihmisten raadollisuudesta: Suomen menestyneintä mäkikotkaa seurataan pellenä, vaikka nuorta Matti Nykästä olisi ehkä henkisesti voitu jossain vaiheessa tukea paremminkin? Mika Myllylän tragedia vaivaa minua armottomuudessaan aina..

Ei minulla ole oikotietä onneen tässäkään asiassa, mutta sen vähän perusteella, mitä tiedän kilpaurheilusta, väitän, että kyllä urheilija itse osaa varsin tarkasti analysoida tilansa. Tuntuu liian ankaralta puhua olympiatasolla "epäonnistujista". Eikö edes kymmenen kärki maailmassa riitä pikkuruiselle Suomelle ? Puhutaan niin mitättömistä eroista huipputasolla, että hirvittää!

Pettymys - rankka sana, jota on syytä käyttää säästeliäästi... Mietin tarkasti, missä kohtaa sitä on tarpeen käyttää. Kyse on elämänkokoisesta sanasta! Mietteliäs Marja