Sain vuonna 2004 elämäni huippukunnossa aivorunkotukoksen, jonka syy ei koskaan selvinnyt. Tukoksen hoidossa tehtiin hoitovirhe, jonka seurauksena menetin täydellisesti sekä liikunta- että puhekykyni. Tämä kaikki kuulostaa hurjalta ja sitä se on myös ollut. Elinikäinen passini leimattiin diagnoosilla locked in -syndrooma. Vapaasti suomennettuna termi tarkoittaa ”itseensä vangittua”, ”kehonsa vankia” tai muita epätoivoiselta kuulostavia määritelmiä fyysiselle tilalleni. Optimistit haluavat nähdä tilani ”ainutlaatuisena”, realistit arvioivat minut sen sijaan ”erilaiseksi” ja pessimisteille olen ”säälittävä vammainen”. Yhdenvertaisuuden kulta-aikana alan minäkin kysellä ihmisenä olemisen perään uudella volyymilla. Olen kyllästynyt olemaan minkään nimittelyn kohteena. Sana ”vammainen” on loukannut minua kaksikymmentäyksi vuotta. Millä oikeudella minut tai joku muu määritellään vammaiseksi? Onko pyörätuoli tai eri tavalla puhuminen vammaisuuden mittari? Sana vammautunut kuvaa mielestäni minun tilannetta paremmin ja sitä sanaa en vierasta, jos joku sitä haluaa käyttää.

Minut on yleensä (sairaala-aikoja lukuun ottamatta) tunnettu kilttinä, iloisena ja positiivisena ihmisenä. Kyse on yksinkertaisesti siitä, minkä kuvan itsestään antaa. Ihmisten luokittelu kaikkineen on vanhanaikaista ja joutaa romukoppaan. Nousen nyt barrikadeille, koska kaksikymmentäyksi vuotta on pitkä aika olla olettamusten kohteena. Olen yrittänyt vuosien varrella saada itseni ymmärretyksi sekä kirjojeni että lehtijuttujen ja televisioesiintymisten välityksellä. Hämmästyksekseni lukijoiden tai katsojien huomio kiinnittyy hyvin usein ulkoiseen habitukseeni: hymyyn, vaatteisiin ja kampaukseen. Sanomani asiat kyllä noteerataan, mutta harvalla ihmisellä on oikeasti aikaa kuunnella.

Selaan taas yhtä leikekirjaa. Lehtijuttujen otsikot saavat minut mietteliääksi. ”Miten sinä voit olla niin onnellinen?”, ”Saanhan olla onnellinen?”, ”Rakastan elämää”, ”Sitkeä sissi”, ”Rakastuin elämään”, ”Haluan antaa kaikille mietittävää”, ”Piste menneille vuosille”, ”Tämä ainutkertainen elämä”, ”Hädässä löytää vahvuutensa”, ”Henki voittaa simulaattorinkin”, ”Sitkeällä naisella riittää haaveita”… Totta, allekirjoitan jokaisen otsikon, jotka minusta on kirjoitettu. Olen sanonut nämä asiat haastatteluissa. Tarkastettuani kulloinkin kaikki jutut etukäteen, olen päättänyt antaa ne ihmisten luettavaksi.

Tunnen olevani etuoikeutettu, koska kaiken kokemani jälkeen olen elossa, näen lasteni elämää ja voin joka ilta olla aidosti kiitollinen eletystä päivästä. Perintönä vanhemmilta sain raudanlujan sitkeyden, jota myös sisukkuudeksi kutsutaan. Jo lapsuudessa koin, että elämä ei välttämättä ole helppoa, mutta omalla asenteella siitä pystyy muokkaamaan henkisesti rikkaan ja omannäköisen, hyvän elämän. Ymmärsin myös uudella tavalla entisen YK:n pääsihteerin Dag Hammarskjöldin lausumat sanat ”menneille päiville kiitos, tuleville – tulkaa!”.

Halusin välittää haastatteluilla iloa, valoa ja luottamusta tulevaan, unelmointia unohtamatta. Olen näin tehtyäni luonut tietyn mielikuvan itsestäni ja elämästäni. Mitään en ole valehdellut, mutta paljon olen jättänyt sanomatta.

Hoitovirhe muutti koko elämäni, minuuteni, perheeni elämän, unelmani – kaiken. Kohtalokkaan muutoksen kokonaislaajuuden voi ymmärtää vasta kun saan aikaiseksi seuraavan, ehkä viimeisen kirjan elämästäni. Ainakin toivon niin. Se kirja olkoon viimeinen yritykseni tehdä runnellusta persoonastani eheämpi ja entistä todellisempi kuva. Kirja tulee valottamaan uutta henkisyyden tietä elämässä, joka minulla selkeästi on nyt alkamassa. Haluan muutoksen, täysin muuttuneena Marjana. Mihinkään aikatauluun en kirjaani pakota, kuten en elämäänikään. Ehkä vielä joskus näette minusta lööpin: “Marja Korhosen todelliset tunteet elämän vuoristoradalla”.

Hymy, ilo ja positiivisuus ovat minussa jäädäkseen, mutta koska olen suurien tunteiden ihminen, tulkoon muutkin puolet erityisestä elämästäni esille. Rakkaat lukijani, kaikki tapahtuu syystä. ”Olen valmis astumaan uudesta portista, jonka valo tuntuu jo kutsuvan nimeäni. En pelkää, enkä ujostele enää. Kuljen uteliaana elämän minulle valmistelemia reittejä pitkin. Enkä minä kysele elämältä, kuten ei sekään minulta, että miten ja miksi. Täydellisessä aikataulussa kaikki ilmaantuu, kuten on tehnyt tähänkin asti. Ja minussa on kaikki se, mitä tarvitsen, omien askeleitteni ottamiseksi.” - Anne Kevätjoki-

Olen lapsesta saakka ihmetellyt omaa elämääni. Totesin esikoiskirjani ”Häivähdyksiä – erityinen elämäni” esipuheessa, miten olen pienestä pitäen tiennyt, että elämäni ei tule olemaan tavanomainen.

Kotitausta, perheeni ja sukuni ovat tuiki tavallisia, joskin minua kiehtoi aina sukuni mystiset yhteydet satoja vuosia vanhaan uhrimäntyyn, läheisen Raatosaaren maagiset tarinat ja erityinen yhteys äitini kanssa tunnistaa toistemme ajatuksia. Lapsenvaistollani tunnistin eri paikkojen ja ihmisten energioita, vaikka en osannut itsellekään selittää, miksi kartoin tiettyjä asioita.

Hymyilyttää tämä ”tuiki tavallinen” perimäni: olen seitsemännessä polvessa sukua Martti Kituselle, Suomen kuuluisimmalle karhunkaatajalle, jonka erityisestä luontosuhteesta olen kuullut itselleni tärkeää perimätietoa läpi lapsuuden. Sieltä kohoaa kunnioitus luontoa ja luonnon energioita kohtaan: kotini lähimetsissä vaelsin lapsuudessani jutellen puille, kiville ja metsän hengille. Minulle se oli jokapäiväistä ja turvallista henkisyyttä, josta en ole kertonut koskaan kenellekään.

Se, mitä minulle tapahtui elämäni kultavuosina, oli yksinkertaisesti tarkoitettu tapahtumaan. En voi olla kuin kiitollinen, että sen hetkisen henkisyyden voimalla uskalsin kohdata täystuhon runteleman uuden minäni. Elämämme täällä maapallolla on täynnä kynnyksiä. Osa niistä ylitetään vapaaehtoisesti, osa pakottaa meidät lävitseen, ja toiset häviävät takanamme ennen kuin ehdimme edes vetää henkeä. “Uutta alkua” ylistetään, mutta totuus on, että jokainen uusi polku nousee vanhan tuhkasta.

Uuteen alkuun liittyy myös herkkää surua, jonka läpikäyminen on osa henkistä polkuamme, uskon. Suru ei liity vain menetykseen; se koskee myös toteutumattomia aikajanoja, entistä minäämme, haalistuneita unelmia ja teitä, joilla emme enää kulje. Suru ei ole merkki siitä, että kulkisin taaksepäin. Se on vaan merkki siitä, että menneellä oli merkitystä. Alut eivät vaadi varmuutta; ne vaativat avoimuutta luottaa tulevaan. Voin kantaa kiitollisuutta ja surua samassa sydämessä, mutta rohkeutta siirtymävaihe aina vaatii.

Tunnen, että seison taas uuden henkisyyden kynnyksellä. Jokin minussa on loppumassa, jokin selvästi alkamassa. Molemmat ansaitsevat kunnioitukseni. Joulun hiljaisuudesta lähtien olen antanut uudelle tietoisuudelle tilaa. Vaikeinta on ollut oppia itsensä hyväksyminen ja rakastaminen jokaisessa uudessa siirtymässä.

Minkälaiselle henkiselle polulle nyt suunnistan, on vielä hämärän peitossa, mutta ilolla ja kiitollisuudella jatkan elämääni luottaen, että riitän omana itsenäni. ”Tietoisuus syntyy siitä, kun uskallat rakastaa itseäsi keskeneräisenä. Silloin sinun ei enää tarvitse tehdä varjollesi vastarintaa.” -Tommy Hellsten-

Nuori avustajani kertoi murehtineensa kuinka minulle käy jos silmilleni tapahtuu jotakin? Sydämessäni läikähti. Toki olen joskus miettinyt itsekin, miten elämäni jatkuisi ilman näkökykyä? Tällä hetkellä olen neliraajahalvaantunut ja puhekyvytön mutta mikään vajavaisuuteni ei ole estänyt minua elämästä täyttä elämää. Se, että joku asettuu omaan asemaani, miettii elämääni, siihen kuuluvia rajoituksia ja jopa mahdollisia uhkia – koskettaa.

Empatiakyky on kaunista. Empatiaan ei sisälly sääliä. Toisin kuin ehkä luullaan, ihmiset ovat hyvinkin empaattisia. Usein luentojeni jälkeen ihmiset tulevat silmin nähden helpottuneina juttelemaan kanssani. Useimmiten jännitys purkautuu halauksina, yleensäkin tarpeena koskettaa. Parasta on nauru, se kun ihmiset uskaltavat laskea leikkiä kanssani ja purkaa omia ahdistuksiaan minulle. Luulen, että elämässä tarvitaan joku äärikokemus, jotta ihmiset uskaltavat näyttää empaattisuutensa.

Oman itsensä tunteminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä. Jos minun elämäntehtäväni on aukaista ihmisten silmiä omien tunteidensa äärelle, olen etuoikeutettu. Tunteidensa oivaltaminen ja varsinkin niiden hyväksyminen voidaan mielestäni helposti hyväksyä maailman seitsemän ihmeen joukkoon.

Rakkauden, empatian, liikutuksen ja surunkin näyttäminen tuntuu vielä olevan paikkaan ja aikaan sidottuja. Itkeä voi muuallakin kuin haudan äärellä. Mikä on kauniimpaa kuin rakkauden näyttäminen? Suuresti ihailemani taiteilija Samuli Edelmann sanoi hiljan haastattelussaan: ”Voi kun kaikki ihmiset vaan rakastaisivat toisiaan”. Tavoitan hänen ajatuksensa. Viha ja katkeruus, kateus ja kauna joutavat romukoppaan. Inhimillisyys ja rakkaus siirtävät vuoria, kun niille annetaan turvallinen kasvualusta.

Olen huono siteeraamaan Raamattua, mutta Rakkauden kaksoiskäsky on aina ajankohtainen: ”Kohtele lähimmäistäsi niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan”. Kohdatessani uusia ja uusia kuulijoita, tämä lause seuraa sydämeen tatuoituna luentojani. Uskaltakaa ihmiset elää ja tuntea. Rakkaus voittaa aina lopulta.

Noin yhdeksän vuotta sitten uskaltauduin sanomaan ääneen: ”Haluan jonakin päivänä päästä esiintymään ulkomaille”. Unelmilla on hauska tapa tulla todeksi, kun ne uskaltaa sanoa koko maailmalle. Tätä viisautta en silloin tainnut uskoa itsekään, mutta eletty elämä on opettanut välillä kantapäänkin kautta totuuksia, joita tässä iässä voi vaan ihmetellä…

Viime vuoden lokakuussa sain yllättäen kutsun tulla esiintymään Tanskaan 150:lle kommunikaation ammattilaiselle. Hieroin silmiäni ja ensimmäinen reaktioni oli, että heitän sähköpostin roskiin. Minua oli kuluvana vuonna yritetty huijata ehkä parikymmentä kertaa eri sosiaalisen median alustoilla ja luottoni somen ihmeelliseen maailmaan oli pohjalukemissa. Tarkemmin kun sähköpostia tavasin, alkoivat hikihelmet kastella kasvojani… Kutsu osoittautui aidoksi ja minut oli löydetty sieltä haukkumastani somen karusellista. Siitä alkoi elämäni projekti.

Kolme kuukautta valmistelin puhekyvyttömän kolmikielistä esitystä vaativalle yleisölle. Minähän puhun silmilläni pleksisen kirjaintaulun läpi, jonka tulkkini kääntää suomeksi ja ystäväni lähti Tanskaan mukaan englanninkielen tulkiksi kääntämään toisen tulkin tulkkausta. Jotenkin noin se meni!

Viisi minuuttia ennen lähtöäni reissuun sain jäätävän järisyttävän viestin, joka kaikella järjellä olisi tuhonnut entisen Marjan. Ihme tapahtui: Sain leijonan voimat ja lähdin reissuun syvässä epätietoisuuden tilassa mutta täynnä halua levittää ikiomat siipeni. Mukanani minulla oli viisi muuta henkilöä: Kolme avustajaani, yksi ystävä ja viides lenkki lensi parin päivän päästä Itävallasta suoraan Tanskaan meitä tulkkaamaan. Porukka oli ollut fyysisesti niin toistensa tavoittamattomissa, että käytännössä vedimme ensimmäisen yhteisen harjoituksen Tanskan Aarhusin lavalla, juurikin niiden ammattilaisten edessä…

Jos kertoisin teille kaiken tapahtuneen, saisin tästä kunnon farssin aikaan, alkaen siitä kun 50 kilometriä ajettuamme alkoi auton akkuvalo vilkkua… En jaksa nyt kuitenkaan heittäytyä koomikoksi, vaikka varmasti seurueeni tunnetaan Tanskan joka lentokentällä!

Esitys meni loistavasti ja eniten itseäni kosketti yleisön eläytyminen hiiskumattomasta hiljaisuudesta aina makeisiin nauruihin ja sydämessä asti tuntuvaan liikutukseen, joka purkautui rehellisenä itkuna. Väki oli täysin lumoutunut tapaani kommunikoida ja eri maiden ihmisiä parveili esityksen jälkeen opettelemassa kirjaintaulun tulkitsemista. Tunsin itseni kuningattareksi, joka vetelee kirjaimia taulusta kuin sätkynukkea naruista.

Koko esiintymisen aikana minussa vahvistui tietoisuus siitä, että elämäni tarkoitus on tässä maailman sekasortoisessa tilanteessa levittää ihmisille uskoa, toivoa ja rakkautta omalla vajavaisella tyylilläni. Tiedän, että kommunikaatio on minun sydämeen tatuoitu voima, joka parhaimmillaan yhdistää erilaisuutta ja sen vastavoimia. Tätä taitoa aion jatkossa hyödyntää sillanrakentajana ihmisten, yhteisöjen ja toivottavasti jopa kansakuntien välillä. Kommunikoikaa ihmiset toistenne kanssa ja lupaan, että maailma, jossa elämme, muuttuu.

Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä oivalluksia. Olen kiitollisuudella kääntänyt puhtaan lehden elämässäni. Lupasin täydestä sydämestäni keskittää vihdoin voimani sen ainoan ihmisen hyvinvointiin ja rakastamiseen, jonka seurassa haluan elää koko loppuelämäni kunnioittaen ja vaalien hänen hyvinvointiaan ja tarpeitaan.

Ehkä nyt, tässä iässä on aika oppia arvostamaan ja rakastamaan itseään. Olen etsinyt rakkautta koko elämäni ymmärtämättä sitä vanhaa totuutta, että kaikki alkaa oman itsensä löytämisestä. Olen kyllä oivaltanut kaikki puutteeni, selittänyt omalla pienuudella epäonnistumisiani. Itsesääliin en ole vajonnut, mutta pohjamutiin itsensä piilottaminen, toiveiden ja unelmiensa hautaaminen ja sisäisen totuuden kanssa pakittaminen ovat olleet elämässäni läsnä.

Mikään tuskin valkenee yhdessä yössä, mutta muutosta itsessään voi jalostaa joka päivä. Yksi helpoin tapa on miettiä oman elämän kiitollisuuden aiheita. Yllätyt, miten paljon niitä on helppo löytää. Toisten elämiin on turha verrata, olethan vastuussa lähinnä omasta elämästä ja sen piiriin läheisesti liittyvistä asioista.

Yksi itsensä kunnioittamisen tapa on huolehtia omasta kehostaan. Tämä prosessi käynnistyi minussa 12 viikkoa sitten, kun mietin, minkälaisen muiston haluan itsestäni jättää Tanskaan, kun käyn tammikuun lopussa pitämässä elämäni tähän asti tärkeimmän luennon. Jätin ensimmäisessä vaiheessa lisätyn sokerin pois. Hiljalleen lisäsin liikuntaa näissä puitteissa, kuin se kohdallani on mahdollista. Ruokavalion muutin omannäköiseksi ja keho kiittää.

Joululahjaksi sain rakkaalta ystävältä ohjausta syvärentoutukseen ja avustajaEnkeleiltä lahjakortin kasvohoitoon. Kiitollisena olen välipäivinä opetellut uuden rytmin ja rauhan elämääni, tilailen järjestelmällisesti aikoja hammaslääkäriin, kosmetologille, kampaajalle, hierontaan…Sijoitan lääkkeiden sijaan ennakkohoitoihin. Se on minun valintani.

Olen päättänyt tulevana vuonna satsata henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiini, askel kerrallaan, ilman kiirettä, omaa intuitiota seuraten. Rakastuin omaan elämääni, vanhoja muistelematta, tulevasta tietämättä. Tämä hetki riittäköön.

”Menneille päiville kiitos, tuleville: tulkaa!” (Dag Hammarskjöld)

Viime vuosi 2025 oli henkilökohtaisella tasolla monella tapaa kasvattava, joskin henkisesti koetteleva. Isän kuolema kaikessa kauneudessaankin jätti paljon kysymysmerkkejä, joihin en koskaan tule saamaan vastauksia. Rakkaat veljeni ovat olleet minun tukipilareita monin eri tavoin isän poismenon jälkeen. Meitä kolmea hyvin erilaista sisarusta yhdistää näkymättömän vahva rakkauden side, joka ei vaadi mitään, se vain on. Tieto siitä, että vanhempiemme viitoittama turvallisuuden tunne säilyy läpi vaikeidenkin aikojen, on lohdullista, voimaannuttavaa ja henkisesti niin antoisaa. Siinä missä minä kuuntelen vain sydäntäni, rientävät veljet tarkistamaan tunteikkaan navigointini turvallisuuden. Joskus otan opikseni järjen ääneltä – mutta yleensä en. Matka jatkuu, eikä eritahtiset elämät meitä erota.

Edes veljeni eivät tiedä, minkä surutyön olen läpikäynyt juuri päättyneenä vuonna menneisyyteni kanssa. Olen jo kolme vuotta tiennyt syvällä sisälläni, että suuri puhdistus on tulossa, mutta herkkä kun olen, en ole uskaltanut tehdä asialle mitään. Yritin jääräpäisesti kirjoittaa käsikirjoitusta seuraavaan kirjaani, mutta löysinkin itseni umpikujasta. Eräs luotettava taho sanoi lopulta ääneen sen minkä toki tiesin itsekin: kipeä sydän ei antanut kuin mollivoittoista tekstiä, jolla jahtasin ”syyllisiä” kurjaan olooni. Itkin itseni uneen harva se yö, teeskentelin rakkailleni kaiken olevan ookoo ja pienensin itseni melkein näkymättömäksi erakoituen kotiini. Siellä koen aina eläväni ja olevani turvassa.

Kesällä aloin saada käsittämättömiä merkkejä paremmasta. Minun on vaikea tässä lähteä erittelemään tuntemuksiani, mutta aloin kuunnella pitkästä aikaa sydäntäni: matkustelin tapaamaan todellisia ystäviäni, aloin saada kiinnostavia luentopyyntöjä, sain kannustusta yllättäviltä tahoilta, avasin elämäni somessa ja tielleni osui merkittäviä kohtaamisia, jotka saivat positiivisen puoleni taas loistamaan valon tavoin.

Vuoden synkin kohta ajoittui itsenäisyyspäivän tienoille. Sellaista pelonsekaista ahdistusta en ole kokenut vuosiin. Tiesin syiden sekamelskan ja puristin kirjani (Häivähdyksiä – erityinen elämäni) viitoittamat kaksi vaihtoehtoa sieluni ”totuuden vaakaan”. Joskus on valittavana kaksi hyvin erilaista tietä: tuttu ja turvallinen tie kauniine ja vähemmän kauniine muistoineen, joka on useimmiten kaluttu niin loppuun, että raunioista savukaan ei enää nouse…

Sitten on se täysin uusi tie, josta et tiedä muuta, kuin että se edustaa muutosta ja resonoi vahvasti sydämessä, sielussa. Uutta kohti on usein pelottavaa kulkea – tabula rasa – tyhjä taulu on taas edessä. Kun katson elämääni taaksepäin, en ymmärrä mennyttä elämääni, mutta toisaalta, en sitä poiskaan vaihtaisi. Poimin mukaani monenlaisia muistoja. En käytettäväksi uudestaan, vaan kasvaakseni henkisesti. Nyt uuden vuoden vaihtuessa oivalsin, että elämä alkoikin itse kirjoittaa seuraavaa kirjaani. Se alkakoon Tanskasta! Olen valmis seikkailuun. Elämä numero kolme on edessäni ja näen vain valoa. Toivon, että saan jakaa sitä taas teille, rakkaat lukijani.

Elämän ymmärtäminen on usein vaikeaa. Joskus toivoisi vaan haihtuvansa savuna ilmaan, toisinaan yksikin kaunis sana saa toivon paremmasta huomisesta syttymään. Oman pienuutensa ymmärtää väistämättä joka päivä, mutta edes tieto siitä, että valo voittaa pimeyden, saa hymyn nousemaan kasvoille. Menneisyydestä olen päättänyt poimia mukaani vain hyviä ja tärkeitä muistoja. Tässä niistä yksi kirje elämäni synkimpien vesien ajoilta, joka on kannatellut minua vuodesta 2005 lähtien. Tänään Lucian päivänä sen sanoma sai minut herkistymään, sillä tiedän haluavani toimia kanssaihmisille toivon välittäjänä.

Marjalle! ”Elämäsi on tänään, tässä ja nyt. Kaikessa raskaudessaankin elämäsi on oma, rakas ja palkitseva. Nyt on taisteluistasi suurin ja raskain käsillä. Et ole ennen joutunut punnitsemaan elämäsi arvoja yhtä tarkkaan. Olet vahva nainen. Elämänhalusi ja -voimasi löytyvät vielä vieden sinua eteenpäin vajaavaisuuksistasi huolimatta. Elämäsi ennen ja nyt ja tulevaisuudessa on kirjoitettu tähtiin. Niihin tähtiin, joihin uskot ja perustat tulevaisuutesi ja elämänkatsomuksesi. Muista, mitä niihin on kirjoitettu. Ne eivät ole sananhelinää, ne ovat elämääsi, tulevaisuuttasi. Jos nyt kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä, muista, että jokainen huominen tuo tullessaan toivon uudesta huomisesta. Et voi hellittää, sillä sinulla on liikaa menetettävää. Et ole periksiantaja, vaan olet taistelija. Sillä muistat edellisten elämien taistelut sielussasi. Niiden kautta tulet vielä nousemaan tämän taistelun voittajaksi. Mutta muista. Tässä ja nyt. Hellitä eilinen otteestasi. Sinua varten on vielä uudet seikkailut tähtiin kirjoitettu. Oppaanasi elämän tiellä on kolme sanaa; Usko, Toivo ja Rakkaus. Pidä ne lähellä sydäntäsi. Elä tässä hetkessä mukana ja luota oman sielusi voimaan ja tahtosi vahvuuteen. Pyri pitämään sydämesi lämpö sellaisena, kuin läheisesi ovat sen oppineet tuntemaan. Pidä sydämesi avoimena niin läheisesi ja ystäväsi voivat sinua auttaa, etkä ole yksin.” Ystävä Ole sinäkin ystävä valon kadottaneelle lähimmäisellesi. Rakkaudella, Marja

Olen miettinyt paljon viime aikoina omaa luonnettani. Olen tuntenut itseni jo niin kauan, ettei oikein mikään tunnu tulevan yllätyksenä. Sitten näin unen, josta opin lisää itsestäni, niin poikkeavan vahva viesti siitä välittyi. En yleensäkään muista uniani, mutta järkytyin näkemästäni, sillä pistin tuulemaan unessa sellaisella voimalla, että koko kehoni oli krampissa herätessäni. Kun rauhoituin, oli pakko myöntää, että olisinpa uskaltanut tehdä saman jo vuosikausia sitten! Alitajunta raivasi rauhan kauan minua piinanneessa asiassa.

Kävin myös vuosikymmenten jälkeen astrologilla. Miksikö? En tiedä, mahdollisuus käyntiin aukesi otolliseen aikaan, sillä jokin minussa huutaa tietoisuuden, henkisyyden ja itsestä oivaltamisen perään. Olen aina luottanut intuitiooni ja uskoin vaan vaistojani.

Planeetat eivät ole olleet minulle minkäänlainen intressin kohde, mutta taivaankappaleista rakastan Kuuta. Sama pätee Aurinkoon, mikä ei tule kenellekään minut tuntevalle yllätyksenä. Kuun liikkeitä aistin jo lapsena ja Aurinkoa odotan lämmön ja ilon lähteenä joka päivä. Myönnetään, että edessäni on tälläkin hetkellä Kuukiven pala, jota säännöllisesti lataan täysikuulla.

Astrologilla käynti oli – mykistävä. Olen suhteellisen herkkä ja tuntui kuin olisin kuunnellut jotain tuttua asiaa, mutta jota en ole joko oivaltanut tai sisäistänyt. Aika pysähtyi ja olisin istunut siinä varmaan loppuillan, mutta onneksi oli tulossa muitakin jälkeeni. Matkalla kotiin olin onnellinen, että sain olla hiljaa. Kotona samat energiat piirittivät minua ja ilta oli pyhitetty koetun mietiskelyyn.

Kirjoitukseeni ei kenenkään tarvitse sanoa juuta eikä jaata. En tarvitse kenenkään hyväksyntää sille mitä koin. Koettu maaginen hetki hyvänolontunteineen tuskin on pois keneltäkään. Sen oivalsin, että intuitiooni voin luottaa ja päätin jatkossakin tutkiskella herkemmällä korvalla energioita ja aistimuksia, joita universumi minulle tarjoilee. Tunnen oloni turvalliseksi ja toivon oppivani lisää itsestäni. Tähdet sen kertovat, hymy, Marja

Heräsin tähän marraskuiseen aamuun onnellisena. Takana on antoisa, joskin voimia vaatinut syksy. Tunnen, että työni merkitys on vihdoin avautumassa isossa kuvassa seuraajilleni. Sain syksylle paljon töitä viidennen kirjani tekemisen vastapainoksi. Olen työstänyt kirjaa pitkään ja hartaasti, mutta en ole kirjoittanut oikealla asenteella. ”Vain sydämellään näkee asiat hyvin”- on kuuluisa lainaus Antoine de Saint-Exuperyn kirjasta Pikku Prinssi. Minun on ymmärrettävä ja koettava tulevan kirjani sisältö tunteiden ja sydämen kautta, ennen kuin saan siihen haluamani syvyyden. Vasta sen version päästän käsistäni.

Olen saanut tehdä tänä vuonna erityisen merkityksellisiä luentoja, joiden sisältö on lähtenyt syvältä sisimmästäni. Saadun palautteen perusteella olen onnistunut tavoittamaan hyvin eri-ikäisiä kuulijoita, mikä tekee minut iloiseksi. Luentoja jatkan niin pitkään, kun niitä pyydetään, sillä rakastan esiintyä ja kokea erilaisia yleisöjä monenkirjavine tunnelmineen.

Mojovat yllätykset ovat tänä syksynä seuranneet toisiaan: postilaatikkooni ilmestyi Kunniakirja tunnustuksena työstäni kirjailijana, luennoitsijana sekä vaikuttajana vakavan sairastumisen jälkeen. Maailman Aivohalvauspäivänä jaettava Kiharusi-tunnustus myönnettiin nyt seitsemättä kertaa ryhmälle tai henkilölle, joka on edistänyt toiseuden hyväksymistä ja erilaisuuden ymmärtämistä, on toiminut syrjiviä asenteita vastaan sekä korostanut kuntoutuksen merkitystä. Olenhan minä näitä asioita jo vuosikymmenen luennoillani korostanut, mutta syvä kiitollisuus valtakunnallisesta huomiosta sai mykänkin hiljaiseksi. Googletin aikaisemmin palkittuja ja tunsin itseni nöyräksi maan matoseksi.

Sitten jysähti pommi, josta en malta olla kertomatta. Sain kutsun Tanskaan esiintymään 150:lle kommunikaation kehittäjälle/koordinaattorille. Kutsun esitti järjestö, jonka leivissä häärii entinen oppilaani Saarijärveltä! Olen lisännyt tuntuvasti tänä vuonna somenäkyvyyttä juurikin siksi, että minut löydettäisiin. Kutsu Aarhusiin täytti erään unelmani. ”Operaatio Tanska” siintää kristallinkirkkaana mielessäni. Mukanani vien aimo annoksen optimismia ja rakkautta. Näyttämällä onnellisuuteni, tunnen että annan palan onnea kiertoon maailmalle. Edessä on vielä tiukka luentoviikko ja sitten alan järjestellä vaativaa Tanskan turneeta.

” Yksi elämä. Entä, jos tekisi niitä asioita, joita rakastaa. Eikä niitä, mitkä muiden mielestä ovat sopivia juuri tuon ikäiselle, kokoiselle ja näköiselle. Entä, jos unelmoisi omanlaisia. Eikä kuuntelisi, kuinka unelmat ovat liian suuria, liian pieniä, ihan vääränlaisia. Entä, jos kulkisi siihen suuntaan, mihin sydän kutsuu. Vaikka vastavirtaan. Koska meillä on yksi aika. NYT.”

Kesken kirjoittamisen huomaan miettiväni, lukevatko ihmiset enää pitkäjänteisesti mitään? Riittääkö kenenkään mielenkiinto kirjojen lukemiseen tänä digitalisaation aikana? Joskus tuntuu siltä, että ihmisten tarkkavaisuus ei kohdistu mihinkään enää sekunteja kauempaa. Samasta syystä tulen tänne hiljaisuuteen kirjoittamaan. Täällä on se jokin Lapin taika, joka suo minulle esimerkiksi taidon nukkua kuin tukki.

Tarve kirjoittaa on minussa sisäsyntyistä ja rakkaus kirjoittamiseen on osa persoonaani. Elämästäni luullaan monenlaista, mutta mikään tekoäly ei pysty kertomaan erityisen elämäni todellisista tuntemuksista tämän kahdenkymmenen vuoden ajalta. Niistä kerron uudessa käsikirjoituksessani. Puhekyvyttömänä olen seurustellut lähinnä yksin oman pääni sisällä ja ilman liikuntakykyä olen sukkuloinut itseni välillä karikkoistenkin elämänpolkujen läpi.

Täällä Levillä mieleni lepää ja ideoita alkaa puskea uudella tavalla. Kodin arkiset asiat jäävät unholaan. Tuntuu niin ruhtinaalliselta edes hetkeksi luopua päivittäisistä, kuormittavista rutiineista.

Olen nyt 63-vuotias, joka kuulostaa elämän ehtoolta. Kuulen jatkuvasti minua nuorempien taivastelevan ikäänsä. Hymyilen itsekseni. Toki tiedostan oman ikääntymiseni, mutta mieli kuitenkin kapinoi: tänne on tultu elämään! Maailmassa on vielä aivan liikaa koettavaa, että suostuisin lyömään hanskat naftaliiniin. Lisäksi haluan ihmisten tietävän minusta muutakin, kuin hymyilevät kasvoni somessa. Asennettani vahvistaa toki se, että käytyäni kuoleman porteilla 42-vuotiaana osaan olla kiitollinen jokaisesta uudesta päivästä. Elämä ei ole itsestäänselvyys missään iässä.

Olen tiedonhaluinen ja sainkin hiljan tietää, että tilani, locked -in syndrooma on Suomessa yhdellä miljoonasta. Wau. Olen toki tiedostanut ainutlaatuisuuteni, mutta uusi tieto sai minut mietteliääksi… Minun on avattava locked-in tilaani laveammin – miten se muutti ihan kaiken. ”

”Kun se muuttui perhoseksi, toukat eivät puhuneet sen kauneudesta vaan siitä, kuinka outo siitä oli tullut. He halusivat perhosen muuttuvan takaisin siksi, mikä se oli aina ollut. Mutta sillä oli siivet.” — Dean Jackson Olemme erilaisia – mitä sitten? Annetaan kaikkien kukkien kukkia.