Olen täällä Levillä jo rakkaaksi muodostuneessa piilopirtissä ties monettako kertaa. Ajatus on aina samansuuntainen: rakastan kirjoittamista. Tällä kertaa haaveilen aloittavani täällä kustantamo Myllylahden kirjasarjan neljännen ja samalla viimeisen kirjalapsen. Kelpaako se kustannettavaksi, selviää aikanaan.

Lukevatko ihmiset enää pitkäjänteisesti mitään? Riittääkö kenenkään mielenkiinto kirjojen lukemiseen tänä digitalisaation aikana? Tuntuu siltä, että ihmisten tarkkavaisuus ei kohdistu mihinkään enää sekunteja kauempaa.

Tarve kirjoittaa on minussa sisäsyntyistä ja rakkaus kirjoittamiseen on osa persoonaani. Elämästäni luullaan monenlaista, mutta mikään tekoäly ei pysty kertomaan erityisen elämäni todellisista tuntemuksista tämän kahdenkymmenen vuoden ajalta. Puhekyvyttömänä olen seurustellut lähinnä oman pääni sisällä ja ilman liikuntakykyä olen sukkuloinut itseni välillä karikkoistenkin elämänpolkujen läpi.

Täällä Levillä mieleni lepää ja ideoita alkaa puskea uudella tavalla. Kodin arkiset asiat jäävät unholaan. Tuntuu niin ruhtinaalliselta edes hetkeksi luopua arjen kuormittavista rutiineista.

Olen nyt 62-vuotias, mikä kuulostaa elämän ehtoolta. Mieli kuitenkin kapinoi: tänne on tultu elämään! Maailmassa on vielä liikaa koettavaa, että suostuisin lyömään hanskat naftaliiniin. Lisäksi haluan ihmisten tietävän minusta muutakin, kuin hymyilevät kasvoni somessa.

Olen tiedonhaluinen ja sainkin hiljan tietää, että tilani, locked in syndrooma on Suomessa yhdellä miljoonasta. Wau. Olen toki tiedostanut ainutlaatuisuuteni, mutta uusi tieto sai minut mietteliääksi… Minun on avattava locked-in tilaani laveammin – miten se muutti ihan kaiken!

Kommunikaatio

Yli kaksikymmentä vuotta sitten sanoin viimeiset sanani. Verbaalisesta lahjakkuudestani tuli silmänräpäyksessä heikkous, joka vaikeutti elämääni olennaisesti neliraajahalvauksen bonuksena. Oli ällistyttävää huomata, miten silloinen puhumattomuuden tilani todettiin vain ”tilanteeseen kuuluvaksi” ja ihmisyyteni yritettiin sivuuttaa senhetkisten vammojeni varjolla.

Mietityttää. Nykyään en edes muista, että en ”puhu”. Tunnen olevani jatkuvasti äänessä, joskaan en perinteisesti. Pleksinen kirjaintaulu ja sillä tulkkaava ihminen vierelläni puhun asiani kuin kuka tahansa. Hitaampi puhetapa saattaa olla joidenkin mielestä vaivaannuttavaa kuunneltavaa. Onhan siinä heikkoutensa, mutta jotain positiivistakin. Kommunikoidessani tiedostan mitä sanon. Kyseinen taito tuntuu tänä päivänä puuttuvan jopa joiltakin valtionpäämiehiltä. Tarjoan seuraavaksi kommunikaatioluentojani rapakon taakse ja aika lähelläkin vaikuttavalle diktaattorille.

Jo jonkin aikaa olen otsa rypyssä seurannut televisiossa viliseviä oikeinkirjoitusvirheitä. Yhdyssanavirheet ovat niistä tyypillisimpiä, mutta sekaan mahtuu iso joukko silkkaa sanojen väärinkirjoitusta. Mitäpä väliä niillä tavallisten ihmisten kirjoituksissa on, mutta media saisi pysyä lestissään! Tällä hetkellä valtaisa joukko nuoria valmistautuu ylioppilaskirjoituksiin. Äidinkielen arvosana vaikuttaa jokaiseen jatko-opiskelupaikkaan. Oikeinkirjoitus on iso osa äidinkielen koetta. Mitä merkitystä on koko kouluajan kestävällä oikeinkirjoituksen pänttäämisellä, jos sillä tähdätään vain kokeen läpäisemiseen?

Vuorovaikutus- ja kommunikaatiotaidot eivät kehity itsekseen. Niitä tulisi harjoitella yhä enemmän. Keskustelutaito typistyy helposti kännykällä lähetettäviin hymiöihin. Niiden erilainen tulkitseminen on tyypillistä eri sukupolvien välillä, eikä viestittely muutenkaan korvaa rehellistä keskustelua, johon kuuluu sekä puhuminen että kuunteleminen. Mistä nuoriso saa malleja keskusteluun, jos kodeissa ei keskustella? Ei ainakaan poliitikkojen huutokonserteista, jossa ainoa päämäärä on toisen lyttääminen ja oman asian julistaminen. Tulossa olevat vaaliväittelyt tarjoavat valitettavasti tätä itsekästä vuorovaikutusta taas yllin kyllin.

Heräsin surullisena tähän aamuun. Katsoin iltauutisissa tyrmistyneenä, kuinka maataan sotilaalliselta hyökkäykseltä puolustavan presidentin päälle hyökättiin verbaalisesti epäreilulla ylivoimalla, muka rauhaa neuvotellen. Narsismi nosti päätään ja hävyttömäksi lopuksi koko maailman edessä tätä lynkkausneuvottelua kutsuttiin televisioshowksi. Minua kuvottaa ja pelottaa se kommunikaatio, mitä maailma tällä hetkellä tarjoaa. Elämä ei saa olla pelkkää diileihin pakottamista. Puhukaa ihmiset toisillenne kunnioittavasti!

Juuret ja siivet

Isän kuoleman jälkeen tuli tyhjyys. Eikö hän vastaa, kun soitan hänelle? Onko minun pakko lähteä uurnan laskuun? En halua taas hautajaisia! Isän Facebook-tilin sulkeminen tuntuu vastenmieliseltä, samoin puhelinnumeron poistaminen. En halua enää surunvalitteluja, perunkirjoitusta enkä isän tavaroiden penkomista!

Surutyö on kesken. Turruttava ikävä saa arjen näyttämään harmaalta. Kuitenkin, rakkaan isän sanoin: ”Elämä jatkuu”. En voi valittaa, ettenkö saanut nauttia runsaasti yhteisestä kuudestakymmenestäkahdesta vuodesta.

Ihmisen elinikä on yksi ratkaisemattomista arvoituksista. Mielestäni on hyvä, että tiede ei pysty käpälöimään kaikkea tässä maailmassa. Oma ikä nousi yhtäkkiä tietoisuuteen ja sen mukana tarve pohtia omia juuria: mitä olen perinnöksi saanut ja millä eväin olen elämäni porskuttanut?

Kodin kasvatusvastuu on suuri, mutta niin sen kuuluu ollakin. Sain vanhemmiltani kultaakin kalliimmat elämänohjeet ja siivet, joilla lentää vaikeuksien yli. Lyhennelmä seuraavasta runosta kertoo oleellisen:

”Elämä, tahdon oppia rakastamaan sinua silloinkin, kun sinä otat, kun vaadit takaisin jonkun lahjoistasi, kun kiellät jotain keskeistä, jotain, jota ilman on autiota elää, tai pakotat minut hyväksymään kipeää tekevien jäähyväisten välttämättömyyden. Sillä saaminen ja luopuminen, tuleminen ja lähteminen, alku ja loppu, kaikki ne kuuluvat sinun kuvaasi elämä ja siksi tahdon tänään kiittää sinua kaikesta: itkusta ja naurusta, ilosta ja tuskasta, rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, kukkimisesta ja kuihtumisen kivusta. Sillä katoamisen ja kuoleman varjon alla täyttää sydämeni riemuitseva kiitollisuus: olen saanut olla ihminen.” (Raili Malmberg)

Rakkaus on läsnä muistoissani.

”Metsään on tullut jo syys, lohduton yön hämäryys… ”. Nämä laulun sanat alkavat soimaan mielessäni tuijottaessani takametsän pihlajan oksia, jotka pullistelevat tänä vuonna täpötäysistä marjatertuistaan. Syksy tekee lempeästi tuloaan.

Minä, kesänpalvoja, en kuitenkaan ajattele vuodenaikojen vaihtumista lohduttomuutena, sillä jostakin luopuminen merkitsee aina jonkin uuden alkua. Kaikella on aikansa. Olen hiljaa onnellinen Suomen vaihtuvista vuodenajoista, vaikka lämpöä rakastankin. Olen myös valmis irtaantumaan kesämuistoista kohti viilenevää syksyä.

Luopumiseen liitetään usein ajatus jostakin lopullisesta ja se tekee siitä pelottavaa. Luin aikanaan Tommy Hellstenin kirjan ”Saat sen mistä luovut”. Teoksen nimi kuulostaa vieläkin ristiriitaiselta, vaikka tiedän, mitä kirja pitää sisällään. Luopuessasi jostakin sinulle tärkeästä, joudut kohtaamaan ja voittamaan omat pelkosi. Näin tehdessäsi saatat voittaa muutakin: saat ehkä sisäistä voimaa ja ymmärrystä sekä uudistunutta energiaa. Et ole enää menneisyytesi vanki?

Koemme elämämme varrella mitä erilaisempia irtaantumisia, joihin liittyy vahvoja tunteita. Haikeus, ikävä, erilaiset pelot, epävarmuus, suru sekä rakkaus ovat usein läsnä näissä luopumisen hetkissä. Itselläni on vahvat muistijäljet niistä henkilökohtaisista, kipeistä luopumisen hetkistä, jotka olen onnistunut vähitellen kääntämään voimavarakseni. Aika on parantanut haavat ja uskallan vilpittömästi luottaa tulevaan.

Yksi teinivuosiini ajoittuva tapahtuma ei poistu koskaan sydämestäni. Meillä oli aina koiria, sillä sekä isäni että veljeni metsästivät ahkerasti. Vili-niminen ajokoira varasti väkisin sydämeni: se otti minut emännäkseen, nukkui vieressäni ja odotti minua koulusta koiran vaistolla aina oikeaan aikaan tassut ikkunaa vasten… Vili oli minulle tosi ystävä, jolle kerroin kaikki iloni ja suruni, sillä veljien muutettua opiskelemaan, Korhoskylään ei jäänyt ketään nuorta, jonka kanssa olisin voinut jakaa asioitani.

Hoidin Vilin tassuja erityisellä rakkaudella, kun se palasi pitkiltä metsästysreissuilta ja syötin sille salaa herkkuja, kun samoilimme metsässä höpöttäessäni elämääni kuumottavista salaisuuksista. Kauhuksemme Vili löysi kasan jäniksen luita ja ehti syödä ne, ennen kuin kukaan ehti hätiin. Terävät luut rikkoivat koiran suoliston, eikä eläinlääkäri pystynyt antamaan toivoa tälle ruskeasilmäiselle hurmurille. Ymmärsin, että luopumisen aika oli tullut. Pieni maailmani romahti, kun Vili jouduttiin lopettamaan.

Tätä kirjoittaessani, on vain kolme päivää siihen, kun osa minusta kuolee saattaessani rakkaan isäni hänen viimeiselle matkalleen. Luopumisen lopullisuus on taas edessäni. En pelkää, rakkaus ja muistot minua suojelevat.

Uusi aikakausi

Minulla on ollut jo viisikymmentä vuotta kaksi intohimoa: urheilu ja yhteiskunnalliset asiat. Alakoulussa lempiaineeni oli liikunta. Puitteet sille olivat vaatimattomat, sillä kyläkoulussa ei ollut liikuntasalia, saatikka urheiluvälineistöä. Liikunnan riemu sen sijaan oli läsnä joka päivä. Välitunneilla pelasimme eri pallopelejä, luistelimme ja suksilla sivakoitiin se, mikä ehdittiin. Luonto tarjosi vaihtelevia latuja ja kyläläisten yhteishengellä nousi hieno luistelukaukalo, jossa tapasin illalla kylän muita nuoria. Liikunta oli elämäntapa, jonka hedelmistä nyt saan olla enemmän kuin iloinen.

Koskaan en kyseenalaistanut kuuden kilometrin koulumatkaani, jonka kuljin joko kävellen, kelkalla, pyörällä tai suksilla. Sain päivän liikunta-annoksen kuin huomaamatta, vaikka usein sekään ei riittänyt. Kun ilta koitti, reippailin jääkiekkokaukalolle uudestaan saadakseni olla kylän poikien maalitauluna. Jouduinhan aina maalivahdiksi, jos halusin pelaamaan.

Olen huolissani nykylasten ja nuorten liikunnan puutteesta. Mielestäni sillä on melko suora yhteys alati lisääntyviin mielenterveysongelmiin. Sometus vie nuorten elämästä suuren osan, eivätkä aivot saa tarpeeksi raitista ilmaa tai happea. Some sinänsä paineistaa, sitoo ja kuormittaa nuoria siinä määrin, että liikunta jää usein vain ajatuksen tasolle. Ymmärrän Instagramin ja TikTokin koukuttavuuden, mutta käännän katseeni vanhemmuuden voimaan. Voitaisiinko perheen sisällä sopia pari tuntia luuritonta aikaa ennen nukkumaanmenoa? Liikuntaa se ei lisää, mutta rauhoittaisi ehkä ajatuksia ja jättäisi sijaa esimerkiksi keskustelulle ja toisen ihmisen kuuntelemiselle.Jokainen meistä haluaa tulla kuulluksi. Kun pieniin murheisiin pureudutaan välittävän aikuisen toimesta jo kotona, monelta isommalta murheelta vältytään myöhemmin.

Arvostan nuoria, sillä he ovat kohta niitä aikuisia, joiden käsissä Suomen asioista päätetään. Siksi toivon, että nuoret otettaisiin ajoissa mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Maailma, yhteiskunta ja käytänteet muuttuvat. Juuri käyty presidentinvaalikampanja oli riemuvoitto demokratialle. Ehdolla oli yhdeksän eri puolueen/kansanliikkeen ehdokasta. Kuuntelin heitä huolella ja kaikilla oli rehellinen halu puolustaa rakkaan isänmaamme olemassaoloa, toki vähän erilaisin maustein. Käydyt keskustelut ja tentit käytiin varsin maltillisesti ja toista ihmistä kunnioittaen. Tästä saavat monet valtiot ottaa oppia. Pieni Suomi osoitti maailmalle, että maassamme on edelleen kallisarvoinen sananvapaus, oikeus käyttää äänioikeutta, halu kunnioittaa vastapeluria ja kyky puolustaa kansallisia etuja.

Nähtäväksi jää, miten pärjäämme tässä uudessa aikakaudessa. Klisee tai ei, nuorissa on tulevaisuus.