Elämä on hämmentävää.

Siitä on vain hetki, kun vedin kiukutellen ylipitkiä vaaleansinisiä talvisukkahousuja päälleni. Murjotin siinä sivussa äidilleni, koska sukkahousut tuntuivat liian jykeviltä, hikeä pukkasi ja epämieluinen kyläpaikka odotti. Niin ikään koin raivostuttavana että tukka oli sivujakauksella ja poninhännällä. Ikuinen virtsatietulehduksella peloittelu tympäisi - enhän ollut koskaan sitä edes sairastanut!

- nyt lempivärini on sininen. Ei ole äitiä kenelle murjottaa tai tässä tapauksessa nauraa moiselle muistolle makeasti. Kyläpaikkakin muuttui vuosien saatossa mieluisaksi - uuden vastustaminen oli ensin ujolle tytölle opettelun paikka. Saman koin sivujakauksen kautta: muutosvastarinta hiusasioissa on meinannut olla vanhempanakin kova sana, mutta parturi-kampaaja avustajani ei ole antanut periksi :) Ja pitihän minun keväällä 2004 kokea se virtsatietulehduskin, ihan munuaisten kautta, jotta sinisten sukkahousujen kosto tuli koettua oikein rankimman kautta.

Opettajaksi opiskeluaikoina otin ilon irti vähän epäolennaisista asioista. Vihreä Fiat 127 hörähti niin mieluusti jos jonkinmoisiin bileisiin, mutta moni ammatin kannalta (ehkä) tärkeä taito jäi opettelematta.

- karman laki piti huolen siitä, että jo harjoittelussa sain opetettavakseni käsitöissä koneompelua, jota vihasin sukanteon jälkeen eniten. Ensimmäiselle lapselleni kudoin kyllä rakkaudella vauvavermeitä, mutta tunnustan:  aikuisten sukkia tein tasan yhden kappaleen koko elämässäni. Nykyinen ruotsin kielen huonohko osaaminen harmittaa - siihenkin olisin voinut opiskeluaikoina suhtautua vakavammin: ei vaan kiinnostanut herätä aamutunneille. Kuitenkin: omat valinnat elämässä ovat ne, joihin nuoruusvuosina innostan. Siinä vaiheessa tosin kasvualustan toivoisi olevan turvallinen.

Olen miettinyt taas kasvatuksellisia koukeroita. Liian kiltiksi kasvattaminen ei ole minusta hyvä asia. Joskus tekee niin hyvää voida sukkahousuja paukuttaen urputtaa naama punaisena vanhemmilleen, tietäen, että vanhemmat eivät peräänny pätkääkään. Tämä rajat määrittävä kasvatus tulisi ajatuksen tasolla aloittaa jo lapsen köllötellessä vielä kohdussa. Kun vauva syntyy perheeseen, liian usein näkee ensimetreiltä asti kuinka perheen tahtipuikko siirtyy pienelle kultakimpaleelle. Taipuessaan mutkille lapsensa eteen hyvää tarkoittaen, tekevät vanhemmat  suuren karhunpalveluksen turvallisia rajojaan testaavalle lapselle.

Ensimmäinen ryhmäytyminen - joko hoitoon siirtyminen tai eskarin aloitus näyttävät kyllä karusti lapselle, että valtakunta ei ole yksin hänen. Elämä tarjoilee pettymyksiä tasaisin väliajoin ja omaan tragediaan suhtautuminen, sen käsittely ja siitä selviytyminen muovaavat voimakkaasti asennetta elämää kohtaan.

Elämä muuttuu hurjaa tahtia. Jännä huomata tässä iässä, että omat lapset ovat nykyään oivallisia opettajia itselle jo monissa asioissa. Sekin on hämmentävää myöntää. Kaveruussuhde tuntuu nykyään luonnollisemmalta monissa tilanteissa kuin vanhemmuus...

Kuitenkin, vanhemmuus ei tietyiltä osin katoa koskaan: huoli, tukeminen ja rakkaus jäävät ikuisiksi ajoiksi. Kaikkia lastensa valintoja ei voi aina käsittää, mutta olen huomannut, että arvostan paljon sitä, että nuorisoni on oppinut ajattelemaan omilla aivoillaan omaa elämäänsä. Olen myös oppinut, että lapseni perustavat elämänsä tässä muuttuvassa maailmassa omille arvoilleen. Osassa tunnistan omia ajatuksiani, osassa en. Näinhän elämän kuuluukin mennä; jos sen arvoituksellisuus puuttuisi, tylsää olisi! Hämmentää, mutta kiehtoo... Toivottavasti sinuakin?

Marja, joka hiljalleen heräilee talvihorroksesta :)