Jäin miettimään edellisen blogimerkintäni jälkeen, että miksi muistelemme rakkaitamme yleensä kuoleman jälkeen? Miksi säästellä kauniita, merkityksellisiä sanoja tässä ja nyt :)  ?

Isäni, elämäni mies ansaitsee kuulla muutamia asioita juuri nyt! Teen sen silläkin uhalla, että pian saan tekstiviestin: ”Kiitos, mutta vähempikin olisi riittänyt”! tai ”Liioittelet”! Nyt saat isä vaan kestää :) .

Minulle isä oli ja on aina sankari, enkä ole koskaan mielestäni katsellut häntä vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Pidin isäni urheilijamaisuudesta, vaikka maatilan rankat työt eivät sallineet isän lupaavan keihäänheittouran jatkamista. Siihen aikaan ei ollut aikaa, eikä rahaa satsata valmennukseen. Revähtänyt olkapää taisi jäädä muistoksi tulosten lisäksi?

Isäni lihaksikas vartalo soveltui sitäkin paremmin uimiseen ja voimakkaat keuhkot siivittivät hänet sukeltamaan huimia pituuksia ja myös syvyyksiä. Muistan kun seisoin laiturilla, ruinasin häntä ”sukeltamaan pitkälle”.. Sitten jännityksellä seurasin katseellani ilmakuplia pitkälle järven selällä ja mikä helpotus ja ihailu purkautui, kun tuttu pää vihdoin nousi pintaan noin sadan metrin päästä laiturista!

Isä ei miettinyt hetkeäkään yrittäessään vielä vanhoilla päivillään sukeltaa sairaskohtauksen saanutta ystävää ylös ennen sukeltajien saapumista. Humuspitoinen vesi teki  tästä kuitenkin mahdottoman tehtävän. Isä oli valitettavasti useammankin kerran pelastuslaitoksen apuna sukeltamassa. Minä pelkäsin ja ihailin.

Isän tenoriääni saa vieläkin ihokarvat nousemaan pystyyn! Rakastan yhä hänen lauluääntään ja monta ylpeää hetkeä on jäänyt mieleeni isää kuunnellessa.Enkä pelkästään kuunnellut, vaan jännitin isän puolesta koko sydämestäni, vaikka tuo rautahermo veti aina pisteet kotiin!

Sinä onnettomana yönä, kun uusi kotimme tuhoutui perustuksia myöten, isä oli ensimmäisenä pelastamassa, mitä pelastaa saattoi, sillä seurauksella, että tuhatkuumat kottikärryt polttivat isän kädet vereslihalle. Mitkä arvet tulipalo jätti oman talon palamisesta sieluun on puhumatta. Isän kanssa kaikkea ei tarvitse edes puhua… Sisulla ja sydämellä oman perheen koti rakennettiin uudestaan – nyt tiilestä <3.

Isäni on metsän poika. Metsä on ollut paitsi iso työmaa, vuosikymmenten hirvestysharrastuksen tyyssija, mutta myös ajattelun ja mielen tasapainon valtakunta. Eräänlainen sielun kirkko isälle. Näin olen ainakin itse aistinut…Rakkaus metsään on vahvasti juurtunut meihin lapsiin.

Ärsyttää asua pakon sanelemana kaukana isästä. Tiedän että sankarini älyllä kyllä pärjätään, muisti on uskomaton ja sydän kultaa. Minulla on ystävällinen, avulias, ihmisten kanssa hyvin toimeen tuleva, rakas isä! Huumori on aina läsnä, kun tapaamme ;)

Sitä odotellessa, rakkaudella, Marjasi <3