Minulla on ikävä autoilua ja ikiomaa ensimmäistä autoani, siinä oli nostalgiaa! Autoni, kirkkaanvihreän Fiat 127:n sain papaltani. Vuosi oli 1982 ja Fiatilla aloin kulkea Virrat-Hämeenlinna väliä. Veljet, että autoilu oli kivaa : sitä vapaudentunnetta ei voita mikään kun kivet sinkoillen starttasin matkaan!
Minun Fiatin tunsivat kaikki kolmisensataa seminaarin opiskelijaa. Syitä oli monia: myönnän, että Fiat ja blondi olivat aika veikeä yhdistelmä, joka näkyi ja kuului kauas! Siihen tilaihmeeseen sopi hädän hetkellä 10 ihmistä: kuusi perälle ja yksi pitkittäin heidän päällensä. Kuskin vieressä istui yksi ja jalkatilassa yksi. Muuten jännä reissu, mutta pakoputki tipahti matkalle.. Auliisti lainasin autoa pientä palvelusta vastaan: joku teki käsityökansiooni isoäidin neliön, toinen projisoi kuviksen tuolityön kolmesta suunnasta, joku kopioi matikan luennot tai vaihtoi öljyt autoon!
Yleensä jouduin Fiatin kanssa hämmentäviin tilanteisiin ja lähes aina niistä kunnialla selvisin !Liikennesäännöt oli opeteltava kantapään kautta . Kerran poliisi pysäytti minut ja kysyi: ”Miksi tämä auto kiemurtelee? ” Säikähdyksestä jäykkänä vastasin : ” Pappa ei tainnut tarkistaa ilmanpaineita” . Korvia kuumotti! ”Ne voi ihan itsekin tarkastaa ! ” sanoi hymyilevä poliisi ja opasti minut huoltoasemalle. ”Voi helvata , enhän minä osaa niitä tarkistaa”, mietin tulipunaisena ! Ei hätää, sen oli toki jo poliisikin arvannut – tuli huoltoasemalle ja opetti minut kädestä pitäen mittaamaan ilmanpaineet. Olin niin hermot riekaleina, että kävin kahvilla ja kurvasin tyylikkäästi rahapussi auton katolla kohti Hämeenlinnaa… Kohtalon ivaa, mutta olin ollut jo kerran vastaavassa tilanteessa takapenkillä, kun ystäväni pysäytettiin samaisesta syystä – auton ”kiemurtelusta”. Silloin se nauratti. Omasta kiemurtelusta en ole kertonut kenellekään! Rahapussin sisältämä suurehko shekki minulle palautettiin, rahat ja pussi vietiin.
Yksisuuntaisen kadun maalaistytölle opetti kohtelias bussikuski, joka kärsivällisesti pakotti minut peruuttamaan metri metriltä ,ajettuani vihreällä paholaisellani yksisuuntaista väärään suuntaan. Vähänkö hävetti !
Tiesin, että Fiat ei ole järkevin talviauto: se mokoma lopetti lämpimän ilman puhaltamisen täyspakkasessa, kun meikä hame päällä oli puolessa välissä kotimatkaa. Isä, sankarini, ajoi 200 km minua vastaan ja vaihdettiin sitten autoja. Eikä siinä kaikki! Peittelin aina talvella autoni hopeanvärisellä peitteellä hokien mielessäni : ”Kiltti Fiiu, käynnistythän aamulla ?” Vastaus tuli napakasti: pingottaessani viimeistä kovamuovista kiinnitintä, ote lipesi ja jäinen koukku singahti suoraan silmääni. Olipa tähtipölyä ilmassa, kun silmä turvoksissa kompuroin kämpille! Turha kai edes mainita, että bussilla taittui eräskin pakkasaamu.
Viha-rakkaussuhde tähän Fiascoon jatkui monta iloista vuotta! Liekö siitä jäänyt pieni trauma elämääni: en voi sietää vihreää väriä, eikä seuraava autoni ehkä ole Berlusconilainen! Silti – autoni saa minut vieläkin hymyilemään! Ja jos nyt pysytään totuudessa – hairahduin vuonna 2000 kauniiseen siniseen Fiat Bravaan.. Itsetuntoni ei nyt kerta kaikkiaan kestä siitä kaunottaresta kertomista… P.S Oma auto olisi taas jees !
Marjojen marja with memories
Kommentit