Olenko se, miltä näytän?

 

Tässä pieni pakina, joka tänään ilmestyi täällä Saarijärvellä paikallislehdessä. Kuva puuttuu, mutta sen näet edellisessä kirjoituksessani .

Palaan ajassa huikeat kolmekymmentä vuotta taaksepäin. Istun Virtain lukion jumppasalissa, kädet hikoilevat ja kynä sauhuaa ! Siinä se nyt on – sieluni ammennettuna  neljälle arkille .Palautan  äidinkielen yo-aineeni ja hymyilen elämälle. Elämälle jota tänäänkin, kolmekymmentä vuotta viisaampana rakastan. Psykologinen aihe : ”Olenko se miltä näytän”? koitui minun elämääni koskettavaksi kestoaiheeksi – pikemmin kuin uskoinkaan…

 

Olenko se miltä näytän?  En! Tai joo.. Ehkä? Arka kysymys vammautuneelle. Itse näen kuvissani ensimmäiseksi aina arvet kaulallani ja halvauksen jättämän jähmeyden kasvoillani – kaipaan ennen niin kaunista ihoani ja eloisia kasvojani. Onneksi se helvetin pyörätuoli ei näy kuvassa.. Toisaalta, kun tiedän, minkä kiirastulen läpi olen loikkinut , ristin käteni että voin tällä sivulla tänään hymyillä !

 

Valehtelen, jos vähättelen ulkonäön merkitystä itselleni – varsinkin tässä tilanteessa. Halusin aina antaa siistin kuvan itsestäni kaikille. En ole muuttunut vammautumisen myötä siinä asiassa pätkääkään. Siisteys on minusta myös toisen ihmisen kunnioittamista. Kun heräsin tajuttomuudesta, kun kriittinen vaihe ohitettiin, aloin vaatia  puhtautta, kampaajaa ja kosmetologia ja siitähän eivät kaikki pitäneet!

 

En voi tietää, miltä näytän ulkopuolisen silmissä, joka ei minua tunne. Ehkä säälittävältä tai ”vajaalta”, istunhan pyörätuolissa, enkä puhu. Olin tippua tuolistani, kun kuulin, mikä on vakiokysymys minusta : ”Käyttääkö se vaippoja?! Voin kertoa, että nauroin ja raivosin vuorotellen .. Nyt joudun tuottamaan pettymyksen : en lirauttele enkä pasko pöksyyni vaan ihan oikeaan vessanpönttöön! Loput paljastukset jätän kirjaani. Sieluni sopukoihin pääsevät sukeltamaan vain rakkaimpani, jotka läpikävivät kanssani nekin hetket, kun kolistelin kuoleman portteja. Heille tiedän olevani aina samannäköinen,  pöntöllä tai ilman !

 

 

Olen vammautunut, kiireestä kantapäähän. Lisäpalkintona menetin puhekykyni. Pirullinen yhtälö – myönnetään - niin ajattelin ensin itsekin, sillä tunto ja järki jätettiin.. Mutta kun  sain valaistuksen omasta henkisestä kapasiteetistani  jolla ponnistin itseni täysillä tähän elämään taas kiinni, huomasin, että olen juuri se Marja, joka haluan olla: itsepäinen, yleensä iloinen, suutahtaessani tulta ja tappuraa,  helppo leppymään, ahkera ja intuitiivinen pässinpää, joka katsoo tätä maailmaa positiivisesti eteenpäin. Matkustan pitkin maailmaa ja kaikkialla olen saanut ”kuningattaren” kohtelun! Se kannustaa minua hymyilemään. Menetin paljon ja sain paljon tilalle . Sain toisen mahdollisuuden, henkisen varmuuden itsestäni ja elämäni tärkeimmistä asioista.

 

Tilaani pyörätuolissa puhumattomana en tule koskaan olemaan tyytyväinen – taistelu siis jatkukoon! Mutta olen se, miltä näytän ja olen  tasapainossa mieleltäni, sekä  onnellinen  olossani. Hyväksyn pärstäni ja tunnen sisäisen voimani! En uikuta myöskään kohtaloani.

 

Elän täysillä hengessä mukana tämänkin kevään abiturienttien jännittävässä elämänvaiheessa, heille lämpimästi kaikkea hyvää toivoen:

 

”Tämä päivä on uusi alku
Huomiseen otan mukaani kaikki kauniit hetket

Eiliseen jätän kaiken muun

Annan onnen olla läsnä”.